ANTONIUS JA CLEOPATRA
Kirj.
William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1895.

Näytelmän henkilöt:

MARCUS ANTONIUS       |
OCTAVIUS CAESAR       |  triumviireja.
M. AEMILIUS LEPIDUS   |
SEXTUS POMPEJUS,     |
DOMITIUS ENOBARBUS,  |
VENTIDIUS,           |
EROS,                |  Antonion seuralaisia.
SCARUS,              |
DERCETAS,            |
DEMETRIUS,           |
PHILO,               |
MAECENAS,    |
AGRIPPA,     |
DOLABELLA,   |  Caesarin seuralaisia.
PROCULEJUS,  |
THYREUS,     |
GALLUS,      |
MENAS,         |
MENECRATES,    |  Pompejon seuralaisia.
VARRIUS,       |
TAURUS, Caesarin ylipäällikkö.
CANIDIUS. Antonion ylipäällikkö.
SILIUS, sotaherra Ventidion armeijassa.
EUPHRONIUS, airut.
ALEXAS,     |

MARDIANUS, | Cleopatran palvelijoita.
SELEUCUS, |
DIOMEDES, |
Tietäjä.
Talonpoika.
CLEOPATRA, Egyptin kuningatar.
OCTAVIA, Caesarin sisar, Antonion puoliso.

CHARMIANA, | Cleopatran naispalvelijoita.
IRAS, |
Sotapäälliköitä, sotamiehiä, lähettiläitä y.m.

Tapaus eri osissa Rooman valtakuntaa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Aleksandria. Huone Cleopatran hovilinnassa. (Demetrius ja Philo tulevat.)

PHILO.

Tuo päällikkömme lemmenhurma yltyy Jo määrättömiin. Ylväs silmä, joka Välähti taajaa sotarintaa pitkin Kuin pantsaroittu Mars, nyt luo ja kiintää Katseensa jumaloivan hartauden
Kellervän tummaan otsaan. Sankar'sydän, Jok' ottelujen pauhinassa särki
Sopansa paulat, miehuutensa kieltää Ja viuhkana nyt vain ja palkehena
Himoja mustalaisen jäähdyttää. Kas, tuossa ovat!

(Torventoitauksia. Antonius ja Cleopatra seurueineen tulevat; kuohilaat leyhyttelevät viuhkoilla Cleopatraa.)

Tarkkaa vain, niin näet,

Kuin maailman on kolmas pylväs tullut Narriksi porton; katso vain ja huomaa!

CLEOPATRA.

Tää lempeäkö? Sano siis sen määrä.

ANTONIUS.

Vaivainen lemmestään voi laskun tehdä.

CLEOPATRA.

Min' asetan sun lemmellesi määrän.

ANTONIUS.

Luo ensin uusi maa ja uusi taivas.

(Palvelija tulee.)

PALVELIJA.

Roomasta uutisia!

ANTONIUS.

Kiusallista!

Lyhimmin siis!

CLEOPATRA.

Ei, kuule heit', Antonius!
Vihoissaan ehk' on Fulvia; tai kenties
Tuo liemenparta Caesar mahtikäskyn
Sinulle lähettää: »Tee tuo tai tuo! Tuo valta valloita, tuo vapauta!
Ja oiti, muuten voi sua!»

ANTONIUS.

CLEOPATRA.

Kenties -- ei, tietystikin -- tääll' et olla Saa kauemmin; pois Caesar sinut kutsuu.
Siis häntä kuule! -- Mik' on Fulvian haaste -- Caesarin, tarkoitin -- ei, kumpaisenkin?
Siis kutsu airuut. -- Punastut, Antonius! Niin totta kuin Egyptin olen valtias,
Tuo puna veroa on Caesarille,
Tai maksaa poskes sillä häpeänsä Tuon Fulvian räikän nuhteista. -- No, airuut!

ANTONIUS.

Liuetkoon Rooma Tiberiin! Tuo ylväs
Suurvalta pylvästöineen sortukoon! Mun maailmani tääll' on; vallat ovat Tomua vain; niin ihminen kuin eläin
Maan lannast' elää; suurint' elämässä On tehdä näin,

(Syleilee häntä.)
kun voi sen moista kaksi,

Näin sopusoiva pari, jonka vertaa -- Tuhonsa uhalla sen mailma tietköön -- Ei ole toista.

CLEOPATRA (syrjään).

Aimo kavaluutta!

Miks Fulvian hän nai, kun hänt' ei lemmi? -- Ma houkon osaa näyttelen; Antonius
On mikä on.

ANTONIUS.

Mut Cleopatran kautta. --

Nyt lempeämme ja sen nautinnoita
Ei nurja haastelu saa katkeroittaa.
Ei elämästä tuokiota saisi Huvitont' olla nyt. Mit' illaks saamme?

CLEOPATRA.

Airutta kuule!

ANTONIUS.

Armas riidan henki,

Sua kaikki kaunistaa: tora, nauru, itku;
Sinussa joka kiihko kilvan koittaa
Ihailtavaksi tulla, kaunihiksi.
Ei, muut' ei airutta kuin sun! Tän' yönä Katuja kahden käymme, tiedustellen
Yleisön mieltä. Tule, valtiaani! Sit' eilen halusit. -- En tahdo kuulla.

(Antonius ja Cleopatra poistuvat seurueineen.)

DEMETRIUS.

Noin halpako Antoniost' on Caesar?

PHILO.

Välistä, kun hän ei Antonius ole, Se jalous hältä puuttuu, joka tulis Antoniolla olla.

DEMETRIUS.

Mieltä särkee.

Kun näin hän oikeuttaa ne juorut, joita Roomassa liikkuu hänestä; mut toivon Parempaa huomisesta. Hyvää yötä!

Toinen kohtaus.

Paikka sama. Toinen huone.
(Charmiana, Iras, Alexas ja tietäjä tulevat.)

CHARMIANA.

Alexas, rakas Alexas, ainokaiseni, kultukaiseni, sano, Alexas, missä on se tietäjä, jota kuningattarelle niin kovin kehuit? Tahtoisin tuntea sen aviomieheni, jonka sanot kukilla sarvensa koristelevan.

ALEXAS.

Tietäjä, hoi!

TIETÄJÄ.
Mitä tahdotte?

CHARMIANA.

Tuoko se on? Tekö se olette kaikkitietävä?

TIETÄJÄ.
Ma luonnon suurten salaisuutten kirjaa
Lukea osaan hiukan.

ALEXAS.

Näytä kätes!

(Enobarbus tulee.)

ENOBARBUS.

Ruokia joutuun! Riittävästi juomaa! Cleopatran nyt malja juodaan.

CHARMIANA.

Ystävä, anna minulle onnea.

TIETÄJÄ.
Ma sit' en anna, ma vain ennustan.

CHARMIANA.

No, ennustahan sitä sitten mulle.

TIETÄJÄ.
Näköisämmäksi tulette kuin nyt.

CHARMIANA.

Tarkoittaa pintaa.

IRAS.

Eikä, kuin että vanhaksi tultuasi maalaat poskesi.

CHARMIANA.

Rypyistä varjele!

ALEXAS.

Rohveettaa älä häiri! Kuule tarkkaan!

CHARMIANA.

Hst! hiljaa!

TIETÄJÄ.
Enemmän rakkautt' annatte kuin saatte.

CHARMIANA.

Ennemmin viinillä maksaani kuumennan.

ALEXAS.

No, mutta kuulehan häntä!

CHARMIANA.

No, siis jotakin oikein verratonta! Laita, että tulen naiduksi kolmelle kuninkaalle yhtenä aamupäivänä ja sitten leskeksi heistä kaikista. Anna minun viisikymmenvuotiaana saada lapsi, jota itse Judean Herodes herranansa kumartaa. Laita, että tulen Octavius Caesarin vaimoksi ja yhdenvertaiseksi hallitsijattareni kanssa.

TIETÄJÄ.
Elämään jäätte emäntänne jälkeen.

CHARMIANA.

Verratonta! Pitkää ikää himoitsen enemmän kuin viikunoita.

TIETÄJÄ.
Suurempi teill' on onni takananne
Kuin edessänne.

CHARMIANA.

Siis jäävät lapseni varmaankin nimettömiksi: -- sano kuitenkin, montako poikaa ja tyttöä saan?

TIETÄJÄ.
Jos kaikill' oisi toiveillanne kohtu
Ja kaikki hedelmikkäät: miljoonan.

CHARMIANA.

Ulos, narri! Saat anteeksi, koska olet velho.

ALEXAS.

Luuletko, ettei muut kuin hurstisi tunne sinun toiveitasi?

CHARMIANA.

No, sano Iraankin toivomukset.

ALEXAS.

Kaikki tahdomme tietää kohtalomme.

ENOBARBUS.

Minun ja meidän useampain kohtalo on mennä tänä iltana päissämme makuulle.

IRAS.

Tuossa on käsi, joka tietää siveyttä, jos mitään.

CHARMIANA.

Aivan niinkuin Niilin tulviminen tietää nälkää.

IRAS.

Vait, sinä hillitön vieruskumppanini! Sinä et osaa ennustaa.

CHARMIANA.

Jos ei kostea käsi tiedä hedelmällisyyttä, niin en osaa minä korvuksiani kynsiä. -- Kas niin, ennusta hänelle nyt jotakin arkionnea.

TIETÄJÄ.
On yhdenlaiset teidän kohtalonne.

IRAS.

Mutta kuinka? Kuinka? Selitä tarkemmin.

TIETÄJÄ.
Nyt olen kaikki sanonut.

IRAS.

Siis ei tuumaakaan enemmän onnea kuin tuolla?

CHARMIANA.

Mutta jos nyt saisit tuuman verran enemmän onnea, niin missä sen olisi paikka?

IRAS.

Ei ainakaan mieheni nenässä.

CHARMIANA.

Taivas varjele pahoista ajatuksista! -- Alexas, tule! Hänenkin kohtalonsa! Anna hänelle vaimo, joka ei osaa kävellä, rakkahin Isis, sitä sinulta rukoilen! Ja anna sen sitten kuolla, ja laita hänelle vielä pahempi sijaan, ja pahemman jälkeen vieläkin pahempi, kunnes pahin kaikista saattaa nauraen hänet hautaan, tuon viisikymmenkertaisen aisankannattajan! Isis hyvä, kuule rukoukseni, vaikka minulta kieltäisitkin paljon painavampaa; Isis hyvä, sua rukoilen!

IRAS.

Aamen! Rakas jumalatar, kuule kansasi rukous! Sillä jos sydäntä särkee nähdä kaunista miestä haureelliseen naiseen kytkettynä, niin on surmaavan surullista katsella rumaa lurjusta sarvettomana. Siis, rakas Isis, noudata säädyllisyyttä ja anna hänelle ansaittu osansa.

CHARMIANA.

Aamen!

ALEXAS.

Kas, kas vain! Jos noiden vallassa olisi tehdä minusta aisankannattaja, niin rupeisivatpa vaikka portoiksi sen asian vuoksi.

ENOBARBUS.

Antonius tulee. Hst!

CHARMIANA.

(Cleopatra tulee.)

CLEOPATRA.

Näittekö herraa?

ENOBARBUS.

Emme, kuningatar.

CLEOPATRA.

Tääll' eikö ole ollut hän?

CHARMIANA.

CLEOPATRA.

Hän oli hilpeä, mut äkist' iski Hänehen aatos, joka Roomaa koski. -- Enobarbus!

ENOBARBUS.

Ruhtinatar?

CLEOPATRA.

Ja tänne hänet tuo. Miss' on Alexas?

ALEXAS.

Täss' olen; käskekää. -- Jo saapuu herra.

(Antonius seurueineen ja airut tulevat.)

CLEOPATRA.

En tahdo häneen katsoa. Pois tulkaa!

(Cleopatra, Enobarbus, Alexas, Iras, Charmiana, tietäjä ja seurue poistuvat.)

AIRUT.

Ensinnä Fulvia, vaimos, sotaan lähti.

ANTONIUS.

Luciota, veljeäni vastaan?

AIRUT.

Niin.

Pian sota päättyi; ajan pakko heistä Tek' ystäviä; Caesaria vastaan
He yhtyivät; mut tämä, jolle onni On suopeempi, ens' ottelulla heidät
Italiast' ajoi.

ANTONIUS.

Hyvä! Pahempaako?

AIRUT.

Sanoman huonous kertojaankin tarttuu.

ANTONIUS.

Niin, narreissa ja pelkureissa. Jatka!
Minust' on mennyt mennyttä. -- Se tiedä: Ken toden mulle sanoo, vaikka piilis
Sanoissaan surma, häntä kuuntelen ma Kuin mairitusta ikään.

AIRUT.

Ikävä tieto! -- Euphratista saakka On Aasian valloittanut partheillansa;
Syyriast' aikain Lyydiaan ja Jooniaan
Voittoisa liehuu lippunsa; sill'aikaa --

ANTONIUS.

Antonius, aiot sanoa.

AIRUT.

ANTONIUS.

Sano suoraan, kansan puheit' älä peitä; Cleopatraa vain Rooman tavoin rienaa,
Herjaile niinkuin Fulvia; virheitäni Vapaasti moiti, niinkuin voi vain totuus
Ja ilkeys. Oo, rikkaruoho versoo,
Jos laimea on tuuli! Paheen soima
Pois paheen kitkee. Kyllin täksi erää!

AIRUT.

Niin kuin vain suvaitsette.

(Poistuu.)

ANTONIUS.

Sicyonista mit' uutta? Anna kuulla!

1 PALVELIJA.

Hoi, Sicyonin mies! Sit' onko siellä?

2 PALVELIJA.

Hän vartoo käskyä.

ANTONIUS.

No, sisään tulkoon!

Egyptin kahleet nää mun murtaa täytyy,

Tai

hulluuteen ma sorrun.
(Toinen airut tulee.)

2 AIRUT.

Fulvia, vaimosi, on kuollut.

ANTONIUS.

Missä?

2 AIRUT.

Sicyonissa: kuin kauan sairaus kesti
Ja muuta, mit' on tärkeä sun tietää, Tää kirje kertoo.

(Antaa hänelle kirjeen.)

ANTONIUS.

Poistu! --

(Airut

poistuu.)
Siinä lähti

Ylevä henki! Tuotahan ma toivoin.
Mink' ylenkatsein viskaat pois, sit' usein Halajat jälleen; mikä nyt on mieliks, Ajalle vaihtuu vastakohdaksensa.
Nyt, kuolleena, hän hyvä on. Tää käsi, Mi hänet hylki, nyt hänt' eloon pyytää. Paeta tuota hurmaajaa mun täytyy;
Tuhannen tuskaa, pahempaa kuin tiedän, Tää laiskuus ilmi hautoo. -- Enobarbus!

(Enobarbus tulee.)

ENOBARBUS.

Tahtonne, herra?

ANTONIUS.

Mun täytyy päästä joutuun täältä pois.

ENOBARBUS.

Mutta niinhän me surmaamme kaikki naisemme. Näemmehän jo, kuinka pieni epäkohtelu on hengen päälle käypä; jos heidän nyt täytyy erommekin kestää, niin on kuolema varma.

ANTONIUS.

Mun täytyy täältä päästä.

ENOBARBUS.

Jos siihen on pakottavat syyt, niin kuolkoot naiset. Vahinko olisi viskata heitä pois turhanpäiten; mutta kun heidät ja tärkeä asia pannaan rinnan, niin ovat he tyhjänarvoiset. Jos Cleopatra saa vähääkään vihiä tästä, niin kuolee hän heti paikalla; olen nähnyt hänen parikymmentä kertaa paljon turhemmastakin kuolevan. Arvelen, että tuossa kuolemassa on jotakin tenhoa, joka lempiseikan lailla hurmaa, koska hän on niin kärkäs kuolemaan.

ANTONIUS.

Hän on viekkaampi, kuin mitä aatella saattaa.

ENOBARBUS.

Ei, herra, ei suinkaan. Hänen himonsa eivät ole muuta kuin puhtaan rakkauden hienoimpia hiukkeita. Tuulta ja sadetta ne eivät enää ole, nuo hänen huokauksensa ja kyyneleensä; vaan suurempia myrskyjä ja rankkasäitä, kuin mitä almanakkakaan tietää. Viekkautta se ei voi olla; jos se sitä on, niin saa hän aikaan sadekuuron yhtä hyvin kuin Jupiter.

ANTONIUS.

Voi, ett'en olis koskaan häntä nähnyt!

ENOBARBUS.

Rakas herra, niinhän olisi teiltä jäänyt ihmeellinen taiturintyö näkemättä; ja sitä onnea vajaana olisi koko matkanne ollut joutava.

ANTONIUS.

Fulvia on kuollut.

ENOBARBUS.

Mitä?

ANTONIUS.

Fulvia on kuollut.

ENOBARBUS.

Fulvia?

ANTONIUS.

Kuollut!

ENOBARBUS.

No, laittakaa siis kiitosuhri jumalille. Kun heidän taivaalliset ylhäisyytensä suvaitsevat ottaa mieheltä vaimon, niin muistuttaa tämä maallisista räätäleistä, lohduttaen sillä, että kun vanha vaate on kuluksi pidetty, ovat he miehiä tekemään uuden. Jos ei muita naisia olisi kuin Fulvia, niin olisitte varmaankin myyty mies, ja tapaus olisi surkuteltava. Tällä surulla on lohdutus kaunistuksena; vanhasta paidasta voi tehdä uuden alushameen; ja, totta puhuen, sipulista ovat ne kyyneleet kasvaneet, jotka tätä surua kostuttavat.

ANTONIUS.

Hän valtioss' on vehkeit' aikaan saanut, Jotk' eivät täällä viipyä mun salli.

ENOBARBUS.

Ja ne vehkeet, joita te olette täällä aikaan saaneet, eivät salli teidän lähteä; vallankin suhteenne Cleopatraan, joka kokonaan kysyy täällä-oloanne.

ANTONIUS.

Jo pila riittää. Päälliköille tieto Vie aikeestamme. Kuningattarelle
Syyn kerron äkki-lähtöömme ja koitan Sovussa erota. Ei Fulvian kuolo
Ja muut sellaiset hellät seikat yksin Pakota lähtöön; hartaat ystävätkin Roomasta kirjoittavat, kovistaen
Kotihin meitä. Caesarille pystyn
Sextus Pompejus tehnyt on ja merell'
On vallan saanut. Horjuvainen kansa,
Jok' arvon antaa ansiolle vasta,
Kun ansio on mennyttä, nyt alkaa
Pompejon suuren teot siirtää poikaan. Tää, jolla nimi on ja valta suuri Ja vielä suuremp' urheus ja mieli,
Nyt päivän sankar' on. Jos maineens' yltyy. Niin mailman järjestystä uhkaa vaara. On hautumassa paljo, jossa vasta
On, niinkuin jouhen karvass', elon alku,
Vaan myrkkyä ei vielä. Päälliköille Vie tieto, että tahtomme on täältä Pois päästä viipymättä.

ENOBARBUS.

Kolmas kohtaus.

Paikka sama. Toinen huone.
(Cleopatra. Charmiana, Iras ja Alexas tulevat.)

CLEOPATRA.

Miss' on hän?

CHARMIANA.

Hänt' en sitten ole nähnyt.

CLEOPATRA.

Tiedusta, missä on hän, kenen kanssa Ja mitä tekee -- mua älä maini -- Jos murheissaan on, sano, että tanssin; Jos iloissaan, niin kerro, että äkist' Olen sairastunut. Joutuin tieto!

(Alexas menee.)

CHARMIANA.

Rouva,

Jos oikein häntä lemmitte, niin minust' Ei viisas tämä keino vastalempeen Pakottaa häntä.

CLEOPATRA.

No, mut kuinka tehdä?

CHARMIANA.

Mukautua, ei missään esteeks olla.

CLEOPATRA.

Hupelo neuvo! Niin hän multa menee.

CHARMIANA.

Varokaa liiaks häntä kiusaamasta. Mit' usein kaihdat, sitä vihdoin vihaat.

(Antonius tulee.)

Tuoss' on hän.

CLEOPATRA.

Sairas olen, haluton.

ANTONIUS.

Mun raskas aiettan' on ilmi tuoda.

CLEOPATRA.

Charmiana, auta, auta; minä kaadun!
On kohta loppu; ihmisluonto moista
Ei saata kestää.

ANTONIUS.

Armas kuningatar --

CLEOPATRA.

Ei, pysy etäämmällä.

ANTONIUS.

CLEOPATRA.

Luen silmistäsi ilonsanomaa.
Mitä sanoo vihkivaimo? Mene, mene!
Voi, että sinut tänne päästikään! Sanoa ei hän saa, ett' estän sua; Ei mulla sinuun valtaa: hänen olet.

ANTONIUS.

Oo, taivas tietää --

CLEOPATRA.

Ikänä vielä petetty; mut näinkin Jo oiti vilpin idun.

ANTONIUS.

CLEOPATRA.

Kuin voinkaan uskoa -- jos kohta vannoit, Niin että jumaltenkin istuin järkkyi --, Ett' olla voisit mun ja uskollinen,
Kun Fulvialle olit uskoton.
Oo, hullutusta, luottaa lörpän valaan, Mi vannoissa jo rikkuu!

ANTONIUS.

CLEOPATRA.

Ei, älä kaunistele lähtöäsi; Hyvästi sano vain ja mene. Taannoin
Kun pyysit jäädä, silloin puhe tulvi, Ei mielessäkään lähtö. Huulet, silmät Ne taivaan hurmaa oli; kulmain kaarros
Ol' itse autuus; minuss' ei niin turhaa,
Jonk' alkuperä jumalist' ei ollut.
Sit' on se vieläkin, tai olet sinä, Maailman suurin soturi, nyt suurin
Valehtelija.

ANTONIUS.

Mutta, ruhtinatar, --

CLEOPATRA.

Nuo jäntees anna mulle, niin saat tuta, Ett' Egyptiss' on sydäntä.

ANTONIUS.

Tapausten tuima pakko toimiani
Ajaksi kysyy; vaan sun haltuus tänne Jää sydän kokonaan. Italiassa Ylt' yltään sota riehuu, miekka välkkyy; Pompejus Rooman valkamaa jo uhkaa;
Kaks yhdenarvoist' omamaista valtaa
Vaarallist' eripuraisuutta siittää. Vihattu, valtaan noustuaan, nyt nousee
Myös suosioon. Maanpakojain Pompejus, Isänsä maineest' ylvästellen, mairii Nyt niiden mieltä, joita nykyolot
Ei tyydytä ja joit' on julma joukko. Levosta sairas rauha lääkett' etsii Rajuista muutoksista. Lisäsyy,
Jonk' enin pitäis sua rauhoittaa,
On Fulvian kuolema.

CLEOPATRA.

Ikäisekseni

Ma saatan hupsu olla, mutta toki
En lapsimainen. Voiko Fulvia kuolla?

ANTONIUS.

Kuningatar, hän kuollut on. Kas tässä: Lukea joskus voitte, minkä hälyn Hän aikaan sai, ja -- paras viimeiseksi -- Havaita, miten kuoli hän ja missä.

CLEOPATRA.

Oi, sua uskotonta! Missä pyhät
On maljat, jotka murheen kyynelillä
Sun tuli täyttää? Fulvian kuolemasta Ma näen nyt, kuinka mua suret vasta.

ANTONIUS.

Torasi heitä; maltahan ja kuule
Mun tuumaani; se kestää taikka kaatuu, Mitenkä vaadit vain. Kautt' auringon, Mi Niilin liejun elvyttää, nyt lähden Soturinasi, palvelijanasi!
Tee, miten mielit, sota taikka rauha.

CLEOPATRA.

Charmiana, vyöni päästä! -- Ei, ei tarvis! -- Tilani vuoroin hyvä on ja paha,
Niinkuin Antonion lempi.

ANTONIUS.

Todista totta lemmestä, mi kestää Kovimmat koitokset.

CLEOPATRA.

Sen Fulvia tietää.

Pois käänny, häntä itke; sano sitten Hyvästi mulle, sano kyyneleesi
Mua tarkoittavan. Kelpo teeskelyllä
Osaasi näytä; paina siihen täysi Totuuden leima.

ANTONIUS.

Vereni jo kuohuu.

CLEOPATRA.

Kah, hyvin käy; mut osaat paremminkin.

ANTONIUS.

Haa, kautta miekkani!

CLEOPATRA.

Yhä parempaa, mut viel' ei parahinta. Charmiana, kas, kuin Rooman Herkulesta
Tuo raivo kaunistaa.

ANTONIUS.

CLEOPATRA.

Sananen vielä, kohtelias herra!
Erota meidän täytyy, -- ei, ei sitä -- Olemme lempineet, -- ei, sitäkään ei -- Sen kyllä tiedät; mitä aioinkaan ma? -- Oh, muistini on oikea Antonius,
Unohdan kaikki!

ANTONIUS.

Jos ei houre oisi

Sun valtas orja, luulisin ett' olet
Sa houre itse.

CLEOPATRA.

Tuskalloist' on kantaa

Houretta moista sydäntään niin liki Kuin minun tätä. Vaan suo anteeks mulle! Suloni surmaa mun, jos ei sun silmääs Se sulosta. Sua kunniasi kutsuu.
Siis kuuroks turhille jää houreilleni. Jumalat varjelkoot sua! Seppelöitköön Miekkaasi voitto! Hyvänsuopa onni
Kukittakoon sun tiesi!

ANTONIUS.

Eromme kiirehtii ja aikailee:
Sa tänne jäät, mut seuraat kanssani, Ma lähden pois, mut jään sun luoksesi. Tule!

(Menevät.)

Neljäs kohtaus.

Rooma. Huone Caesarin asunnossa.
(Octavius Caesar ja Lepidus tulevat seuralaisineen.)

CAESAR.

Nyt näette, Lepidus, ja käsitätte, Ett' ominaist' ei ole Caesarille
Vihata suurta liittoveljeämme.
Näin Egyptistä kerrotaan: hän siellä Kalastaa, juo ja aamuyöhön mässää; Cleopatraa hän miesmäisemp' ei ole, Ptolemeon leski hänt' ei naisekkaampi. Puheilleen tuskin päästää; virkaveljist' Ei ole tietääkseenkään. Kaikki virheet, Mit' ihmisissä olla voi, ne häness' On yhtyneinä.

LEPIDUS.

Minust' ei nuo virheet

Viel' ihan kaihda hänen avujansa;
Vikansa, niinkuin taivaan tähdet, välkkyy Heleimmin mustass' yössä; perityt Ne ovat pikemmin kuin hankitut,
Ei vapaan valinnan, vaan pakon tuomat.

CAESAR.

Olette liian suopea. Mut olkoon:
Rypeköön Ptolemeon vuotehessa,
Huveihin valtakunnat vaihtakoon,
Lasia kilistelköön orjain kanssa, Kaduilla päivät hoippukoon ja käyköön Likaisten ruojain kanssa nyrkkisille:
Sopikoon hälle tuo, -- ja kumma luonne Se ompi, jok' ei moisesta saa tahraa --
Mut siinä hän on syyssä, että meille Näin irstaisuudellansa lisää kuormaa. Jos hekkumaan hän joutohetket käyttää, Niin kyllästys ja luiden kuivuus siit' on Vain seuraus. Mut jok' aikaa moista tuhlaa, Mik' ilon helmast' irti häntä toittaa Ja meidän kanssa yhteistyöhön kutsuu, Sit' ompi nuhdeltava niinkuin poikaa,
Jok', ikään varttuneena, järkens' antaa Haluilleen alttiiksi, näin niskuroiden Älyä vastaan.

(Airut tulee.)

LEPIDUS.

Lisää uutisia!

AIRUT.

Täytetty tahtosi on, suuri Caesar;
Saat tapauksista joka tunti tiedon.
Pompejus merellä on valtiaana
Ja, niinkuin näyttää, niiden suosiossa, Jotk' yksin Caesaria peljänneet on.
Satamat täynnä nurkuvia on;
Vääryytt' on hälle tehty, väittää kansa.

CAESAR.

Sen arvasin. Jo ammoisist' on tietty:
Ken jotain on, hänt' ikävöidään, kunnes Hän näyttää, mitä on; ja mennyt mies, Jok' ennen lemmen arvoinen ei ollut,
Kuollessaan arvon saa. Tuo roistoväki, Kuin vita virrassa se killuu, kelluu.
Ajellen vuoroveden mukaan, kunnes
Mädäntyy vihdoin.

AIRUT.

Lisää kuule, Caesar:

Menecrates ja Menas, kuulut rosvot.
Vallanneet ovat meren, jota nyt he
Vakovat, raatelevat emäpuillaan.
Mont' ilkihyökkäyst' ovat maahan tehneet; Pelosta rantalaiset kalpenevat,
Ripeä nuoruus kapinoi. Jos laiva
Näkyviin nousee, siepataan se oiti:
Pompejon nimi surmaavampi on
Kuin julki sota.

CAESAR.

Oi, Antonius, heitä

Humusi hurjat! Kun Modenasta,
Miss' ensin Hirtion ja Pansan voitit,
Sä itse karkoitettiin, kulki nälkä Sun jäljissäs; mut hemmoteltunakin Sen vaivat sinä kestit kärsivämmin, Kuin voisi raakalainen; hevon virtsat
Sa joit ja kuljuvedet, joita inhoo
Jo itse peto; hylkinyt ei suusi
Koleimman pensaan katkerinta marjaa;
Kuin hirvi, lumen peittäessä nurmet, Nakersit puiden kuorta; Alpeill' olit
Niin inhaa lihaa syönyt, että monen Sen pelkkä näkö tappoi. Kaiken tään -- Voi kunniaasi, että nyt sen kerron! -- Niin urhokkaasti kestit, ett'ei poskes
Ohennut siitä lainkaan.

LEPIDUS.

CAESAR.

Häpeä hänet Roomaan pian tuokoon! Nyt sopiva on aika meidän kahden
Sodassa näyttäytyä; siksi oiti Kutsumme kokoon neuvoston; Pompejus
Vain hyötyy työttömyydestämme.

LEPIDUS.

Caesar,

Huomenna annan tarkan tiedon siitä,
Mit' aikaan merellä ja maalla saan
Nykyisen vaaran torjuksi.

CAESAR.

Se sama

On huolena myös mulla. Hyvästi!

LEPIDUS.

Hyvästi! Mitä ulkoasioista
Sill' aikaa saatte tietoonne, niin suokaa Minulle siitä osa.

CAESAR.

Tietystikin;

Velvollisuushan sitä multa vaatii.

Viides kohtaus.

Aleksandria. Huone hovilinnassa.
(Cleopatra, Charmiana, Iras ja Mardianus tulevat.)

CLEOPATRA.

Charmiana, --

CHARMIANA.

Rouva?

CLEOPATRA.

Mandragoraa!

CHARMIANA.

Mut miksi?

CLEOPATRA.

Tät' ajan suurta juopaa täyttääkseni, Kun poissa on Antonius.

CHARMIANA.

Liiaksi häntä.

CLEOPATRA.

Kavaltaja!

CHARMIANA.

Enkä!

Erehdytte.

CLEOPATRA.

Mardianus, eunukki!

MARDIANUS.

Mit', armollinen rouva, halaatte?

CLEOPATRA.

En suinkaan lauluasi; kuohilaasta
En mitään halaa. Onneks sulle, että Sun, siittömän, ei irstain aatos lennä Pois Egyptistä. Kiihkoako sulla?

MARDIANUS.

On, armollinen rouva.

CLEOPATRA.

MARDIANUS.

Ei oikein, rouva; muuta en voi tehdä, Kuin mik' on oikein kunniallista.
Mut ajukiihko mull' on; kuvittelen,
Mit' oli Venukselle Mars.

CLEOPATRA.

Miss' ollee nyt hän? Seisooko vai istuu? Jalanko on vai ratsain? Onnen hepo,
Joll' ompi kantamuksenaan Antonius!
Ylpeile, hepo! Tiedä, ketä kannat: Maan toista Atlast'. ihmiskunnan turvaa
Ja kypärää. Hän haastaa nyt tai kuiskaa: »Miss' olet, vanhan Niilin käärmehyinen?» Mua siksi kutsuu hän. Nyt ravintoni
On myrkky suloisin. -- Mua muisteletko,
Mua, Phoibon lemmenliekin paahtamaa
Ja syvään ajan uurtamaa? Kun sinä, Leveäotsa Caesar, täällä liikuit. Min' olin valtain herkku; Pompejuskin
Pysähtyi, silmäns' otsahani juotti Ja siihen katseens' ankkuroi, ja kuoli
Näin elämänsä katsomiseen.

(Alexas tulee.)

ALEXAS.

Terve,

Egyptin hallitsija!

CLEOPATRA

Kovin olet

Antoniost' erilainen. Hänen luotaan
Sa toki tulet, ja se tenholiuos
Sun kiillollaan on kullannut. -- Kuin voipi Mun uljas Antonioni?

ALEXAS.

Hän viime työkseen painoi viimeisimmän Monista suuteloista tähän helmeen. -- Sanansa juuttui sydämmeeni.

CLEOPATRA.

Sieltä

Mun korvani ne nyhtää.

ALEXAS.

Mun sanoa: »Egyptin mahdikolle
Lähettää uskollinen roomalainen Tään simpsun kalleuden, ja halpaa lahjaa Korottaakseen, hän aikoo valtikoilla Sirottaa hänen ylväst' istuintaan; Kaikk' itämaa, niin sano, valtiaanaan Kumartava on häntä». Päätään nyökkäs Ja tyynnä nousi hurjan ratsun selkään. Jok' irjuin hirnui, että suussan' aivan Mykistyi puhe.

CLEOPATRA.

Iloinenko oli

Vai suruinenko?

ALEXAS.

Niinkuin vuoden aika

On lämpimän ja kylmän taittehessa: Ei iloinen, ei suruinen.

CLEOPATRA.

Tasainen mieli! Näetkös, Charmiana, Näetkös: siinä mies! Ei suruinen. Näin valostaakseen niitä, jotka hältä Katseensa lainaavat; ei iloinenkaan.
Näin osoittaen, ett' Egyptin riemuss' Elelee muistoineen; vain sillä välin! Ihana seos! -- Ilo taikka suru --
Kummankin liiallisuus sopii sulle,
Jos kellekään. -- Lähettiäni näitkö?

ALEXAS.

Näin niitä pariin kymmeneen. Mut miksi Niin monta, rouva?

CLEOPATRA.

Kerjääjänä kuolee

Sen päivän saalas, jolloin ei Antonius Saa sanaa multa. -- Kirjoittimeni! --
Alexas, tervetullut! -- Charmiana,
Näin rakas minullenko Caesar koskaan?

CHARMIANA.

Se jalo Caesar!

CLEOPATRA.

Tukehtukoon henkes,

Jos toiste kuulen moisen huudahduksen!
Jalo Antonius! sano.

CHARMIANA.

CLEOPATRA.

Kautt' Isiksen! Lyön, että hampaas vertyy, Jos tätä miesten miestä Caesariin Sa vielä vertaat.

CHARMIANA.

Teidän luvallanne

Vain teitä säistin.

CLEOPATRA.

Kevätaikaan, milloin

Älyni taimell' oli. -- Kylmä sydän, Jok' ajattelet niin kuin minä silloin! -- No, tänne mustetta ja paperia!
Hän joka päivä terveiset on saapa, Vaikk' asukkaist' Egypti tyhjentyisi.

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Messina. Huone Pompejon asunnossa.
(Pompejus, Menecrates ja Menas tulevat.)

POMPEJUS.

Jos hurskaat ovat jumalat, min työssä He hurskait' auttakoot.

MENECRATES.

Vaikk' aikailevat, eivät siltä kiellä.

POMPEJUS.

Mit' anomme, se halpenee sill' aikaa,
Kun heiltä ryömien sit' anelemme.

MENECRATES.

Sokeudest' anelemme usein tyhmää; Sen silloin meiltä kieltää viisaat vallat; Näin voitoks on, jos rukoust' ei kuulla.

POMPEJUS.

Sen täytyy onnistaa! Mua kansa lempii. Meri mun on, valtani kuin ehta kasvaa,
Toivossa näen jo täyttyvän sen kehän. Antonius Egyptissä juo ja mässää. Ei ulkosotia käy enää; Caesar Sydänunia menettää ja kultaa voittaa; Lepidus mairittuna näitä mairii, Ei lemmi kumpaakaan, ja kukaan hänest' Ei liioin huoli.

MENECRATES.

Lepidus ja Caesar

Upeat joukkonsa jo sotaan vievät.

POMPEJUS.

Valetta! Ken sen sanoo?

MENECRATES.

POMPEJUS.

Hourii.

Ma tiedän, että Roomass' Antoniota He vartovat. Mut kaiken lemmen hurma
Nyt mehtäköön sun kuihtunehet huules, Hauras Cleopatra! Sulohon tenho
Ja näihin irstaus liittyköön! Tuon rentun Kemujen huuma nielköön, aivot hältä Sumentain! Epikuurolaiset kokit
Lakea muikein liemin kiillotelkoot,
Ett' ahmien ja maaten kunniansa
Hän hautaa Lethen yöhön!

(Varrius tulee.)

VARRIUS.

Mit' ilmoitan, on varmaa: joka hetki
Antoniota Roomaan varrotaan.
Pitemmällekin ennättänyt oisi Egyptin jätettyään.

POMPEJUS.

Mieluump' oisi

Turhempi tieto. -- Menas, enpä luullut Tuon lemmenahman pukeuvan rautaan
Näin turhan kinan vuoksi. Soturina
Hän suurempi on noita kahta. Nouskoon Siis meissä uskallus, kun melullamme Tuon kylläymättömänkin riistää voimme Egyptin lesken syleilystä.

MENECRATES.

Tuskin

Antonion kanssa sovuss' yhtyy Caesar.
Tuon vaimo-vainaa hänt' on loukannut Ja veli käynyt sotaa häntä vastaan, Vaikk' ei lie syy Antonion.

POMPEJUS.

Vähempi viha suurempaansa väistää. Jos emme nousisi nyt heitä vastaan,
Niin joutuisivat kiistaan keskenään; Syyt' yltäkyllin miekanmittaan heillä On kullakin. Vaan tokko pelko meistä Rikonnan kiinni sitkustaa ja umpeen
Tuon rikkariidan sitoo, sit' en tiedä. Jumalten olkoon tahto! Elämämme On siinä, miten miekkaa häilytämme. Tule, Menas.

Toinen kohtaus.

Rooma. Huone Lepidon asunnossa.
(Enobarbus ja Lepidus tulevat.)

LEPIDUS.

Enobarbus hyvä, jalon tekisit
Ja kunnon työn, jos kehoittaisit herraas Sävyisään haasteloon.

ENOBARBUS.

Tapansa on. Jos Caesar häntä härnää, Pään yli katsokoon Antonius häntä Ja pauhatkoon kuin Mars. Antonion parta
Jos mulla ois, Zeus olkoon, eipä sitä Tänäpä leikattais!

LEPIDUS.

Nyt yksityiseen

Ei kinastukseen aikaa.

ENOBARBUS.

Sopiva omille on siittämilleen.

LEPIDUS.

Suurempaa tulee pienen väistää.

ENOBARBUS.

Eikä,

Jos pieni tulee ensin.

LEPIDUS.

Mut, pyydän, tuhkaa älä söyri. Tuossa Jalo Antonius.

(Antonius ja Ventidius tulevat.)

ENOBARBUS.

Ja tuossa Caesar.

(Caesar, Maecenas ja Agrippa tulevat.)

ANTONIUS.

Siis Parthiaan, jos sovinto nyt syntyy;
Ventidius, kuule!

CAESAR.

Maecenas, en tiedä;

Kysy Agrippalta.

LEPIDUS.

Jalot ystävät,

Suur' asia meit' yhdisti; nyt turha
Meit' älköön erottako. Epäkohdat Sovussa ilmi tuotakoon. Jos ääntä Pidämme tyhjästä, niin haavan lääke On kuolemaksi. Jalot liittoveljet,
Vakaasti sitä pyydän: kosketelkaa Kipeimpiin kohtiin mitä lievimmästi! Pois viha, kiukku!

ANTONIUS.

Hyvin puhuttu!

Vastakkain vaikka käytäis asevoimin, Tekisin näin ma.

CAESAR.

Tervetullut!

ANTONIUS.

Kiitos!

CAESAR.

Istukaa!

ANTONIUS.

Tehkää hyvin, herra!

CAESAR.

ANTONIUS.

Te käännätte, ma huomaan, pahimmaksi, Mik' ei sit' ole, ja, vaikk' olisikin,
Ei teitä koske.

CAESAR.

Naurettava oisin.

Jos tyhjän joutavasta loukkaantuisin. Etenkin teihin; enin naurettava,
Jos halpaa teistä lausunut ma oisin, Nimenne lausuminen kun ei lainkaan
Mua koskenut.

ANTONIUS.

Mut mitä teitä koski

Egyptiss' oloni?

CAESAR.

Sen verran kuin

Mun tääll' oloni teitä Egyptissä. Mut jos mua vastaan siellä vehkeilitte, Egyptiss' olonne mua kenties koskee.

ANTONIUS.

Vehkeilin? Kuinka? Mitä tarkoitatte?

CAESAR.

Suvaitkaa muistaa, mitä täällä mulle On tehty. Veljenne ja puolisonne
Mua vastaan sotaan nousivat, ja teitä Se sota koski, te sen tunnussana.

ANTONIUS.

Petytte. Veljeni ei ole koskaan
Viitannut minuun. Olen kuulustellut;
Taholta varmalt' ovat tietoni,
Omilta ystäviltänne. Hän eikö Samassa mua loukannut kuin teitä
Ja sotaan käynyt vastoin tahtoani,
Mun, teidän liittolaisen? Kirjeeni
Sen näyttävät. Tikusta riidan teette Paremman puutteessa, kun moiseen turhaan
Noin iskette.

CAESAR.

Kehuksi itsellenne

Näin älyäni halvennatte; te vain Haette verukkeita.

ANTONIUS.

Enkä, enkä!

Käsittää voinette, siit' olen varma, Kuin mahdoton on aatos, että minä, Osakas asiassa, jota vastaan
Hän taisteli, voin lempein silmin nähdä, Ett' omaa rauhaani hän sodall' uhkas. Ja mitä tulee vaimooni, niin soisin, Ett' olis teillä yhtä tuima eukko. Maailmaa teill' on kolmannes, mut sitä On suistaa helpompi kuin moista naista.

ENOBARBUS.

Jospa olisi kaikilla meillä sellaiset eukot, niin että miehet saisivat käydä sotaa naisten kanssa!

ANTONIUS.

Tuon hillittömän vehkeet, tuiman luonteen Ja viekkaan valtataidon kutomat, --
Surulla tunnustan sen -- teitä paljon On vaivanneet; mut sit' en auttaa voinut, Se myöntäkää.

CAESAR.

Ma teille kirjoitin,

Kun Egyptissä mässäsitte; te Panitte syrjään kirjeeni ja ivall' Ajoitte luotanne mun airueni.

ANTONIUS.

Hän sisään tunki luvatta. Vast'ikään Kolm' oli kuningasta vierainani,
Enk' ollut sama, mikä aamull' olin,
Sen itse hälle huomenissa sanoin;
Se anteeks-pyynnön veroista jo oli.
Tuo mies on tyhjän turha riidassanne; jos ottelemme, pois hän laskust' olkoon.

CAESAR.

Valanne söitte; moisest' ette koskaan Voi mua syyttää.

LEPIDUS.

Caesar, tyyntykää!

ANTONIUS.

Ei, Lepidus! Ei, puhukoon hän vain.
Se lupaus pysyy, jonka nyt hän mainii Ja rikkoneen mun luulee. No niin, Caesar: Valani söin --

CAESAR.

Niin, lupasitte mulle

Aseellist' apua, kun sitä vaadin.
Sen kielsitte.

ANTONIUS.

Pikemmin laimin löin,

Kun myrkylliset hetken nautteet multa
Tajunnan veivät. Minkä verran saatan, Osoitan katumusta, kunhan suoruus
Ei vain tee vaivaiseksi suuruuttani
Ja tehottomaks valtaani. Niin, Fulvia,
Mua Egyptistä houkutellakseen,
Viritti täällä sodan, josta minä, Sen tietämätön syy, nyt anteeks pyydän, Mikäli arvo nöyrtymistä sallii.

LEPIDUS.

Ylevä sana!

MAECENAS.

Suvaitkaahan jättää

Nuo kanteet ainaiset; ne unhottuisi,
Jos muistaisitte uhkaavata vaaraa.
Mi sovintoon nyt vaatii.

LEPIDUS.

ENOBARBUS.

Taikka, sopisihan teidän hetkeksi lainata ystävyytenne toisillenne; voittehan sen sitten peruuttaa, kun ette enää kuule hiiskaustakaan Pompejosta. Aikaa sitä teillä on kinastamiseen silloin, kun ei ole muuta tekemistä.

ANTONIUS.

Sin' olet pelkkä soturi; siis vaiti!

ENOBARBUS.

Niin, totuuden pitää vaieta, olinhan sen aivan unohtaa.

ANTONIUS.

Puheillasi vain loukkaat; vaiti siis!

ENOBARBUS.

Niin oikein, vaikenen kuin kivi.

CAESAR.

Tuon puheen min' en moiti sisällystä, Vaan tapaa. Mahdotontahan on meidän
Pysyä sovussa, niin meill' on luonteet Ja toimet erilaiset. Vaan jos siteen,
Meit' yhdistävän, tietäisin, niin totta Maailman hakisin ma päästä päähän.

AGRIPPA.

Suvaitkaa, Caesar, --

CAESAR.

AGRIPPA.

Sinulla sisar äidin puolelt' on,
Tuo ihana Octavia. Antonius
Nyt leskimies on.

CAESAR.

Malta, Agrippa;

Cleopatra jos kuulis tuon, sua syystä Hopusta soimaisi.

ANTONIUS.

En ole nainut,

Agrippan jatkaa sallikaatte, Caesar.

AGRIPPA.

Jott' ikiystävyys teit' yhdistäisi Ja höltymätön veljesside sopuun Sydämmet liittäis, ottakoon Antonius Octavian vaimoksensa, jonka kauneus
Hänelle mieheks vaatii miesten parhaan Ja jonka sulous ja hyve voittaa
Kehutkin kaikki. Tämän liiton kautta Pien' äkä, joka nyt niin suureks näyttää, Ja vaara suuri, joka nyt meit' uhkaa,
Raukeevat tyhjiin; taruksi jää totuus, Kun puoli taruakin nyt on totta.
Kumpaakin lempien, hän teissä lemmen Vain lujentaa ja kansan lemmen teihin.
Anteeksi puheeni, se velvoituksen
On kypsä harkinta, ei hetken oikku.

ANTONIUS.

Tahtooko Caesar puhua?

CAESAR.

Kuin kuulee, mit' Antonius sanottuhun
Sanoopi.

ANTONIUS.

Mikä valta Agrippalla,

Jos sanon: »olkoon menneeksi, Agrippa!» Toteuttaa tämä?

CAESAR.

Valta Caesarin,

Ja tämän valta Octavian yli.

ANTONIUS.

En esteit' uneksikaan hankkehelle,
Joll' on näin kaunis muoto. -- Kätes anna: Tät' armotyötä edistä! Täst' alkain Ohjatkoon veljesmieli liittoamme
Ja suurta yhteistointa!

CAESAR.

Sisaren sulle annan, jota lemmin
Niin kuni koskaan veli. Eläköön hän, Maat yhdistäin ja sydämmet! Tää liitto Ikänä älköön lauetko!

LEPIDUS.

ANTONIUS.

En aikonut Pompejoa sodittaa;
Hän hiljan mulle suurt' on ystävyyttä Osoittanut; mun tulee häntä kiittää, Jott' ei saa soimaa maineeni; mut sitten
Vaadimme häntä taistoon.

LEPIDUS.

Nyt meidän tulee etsiä Pompejus; Hän muuten meidät etsii.

ANTONIUS.

CAESAR.

Misenon niemessä.

ANTONIUS.

Maavoima hällä

Lie suurikin?

CAESAR.

Suur' on ja kasvaa yhä;

Mut merell' on hän yksin valtias.

ANTONIUS.

Niin sanotaan. Jos kohtaisin jo hänet! Kiirettä siis! Mut aseet ylle vasta, Kun toteutettu äskeinen on puhe.

CAESAR.

Mielisti. Sisartani näkemään Teit' oiti pyydän.

ANTONIUS.

Teitä, Lepidus,

Seuraamme toivon.

LEPIDUS.

Arvoisa Antonius,

Ei sairauskaan pidättää mua voisi.

(Torventoitauksia. Caesar, Antonius ja Lepidus menevät.)

MAECENAS.

Terve tuloa Egyptistä, herraseni!

ENOBARBUS.

Caesarin sydämmen puolikas, arvoisa Maecenas. -- Kunnian-arvoinen ystäväni, Agrippa!

AGRIPPA.

Kelpo Enobarbus!

MAECENAS.

Meillä on syytä iloita, että kaikki on niin hyvin selviytynyt. Te voitte hyvin Egyptissä?

ENOBARBUS.

Kyllä. Nukuimme niin, että päivä tuli hämilleen, ja joimme niin, että yöstä tuli päivä.

MAECENAS.

Kahdeksan kokonaisen villisian paistia suurukseksi kahdelletoista hengelle ainoastaan, onko se totta?

ENOBARBUS.

Se oli vain niinkuin kärpänen härkäsen suhteen; oli meillä siellä paljoa hirvittävämpiäkin laitoksia, joita kyllä kelpasi katsella.

MAECENAS.

Se lie koko hurmoja se nainen, jos hän vastaa mainettaan.

ENOBARBUS.

Heti ensi näkemällä hän anasti Marcus Antonion sydämmen; se oli Cydnus-virralla.

MAECENAS.

Niin, siellähän se ilme nähtiin, jos ei ole kertojani omiaan pannut.

ENOBARBUS.

No, kuulkaa: laiva, jossa kulki hän, Se niinkuin kimmeltävä valtaistuin Vesillä liekkii; keula pelkkää kultaa; Purppuraa purjeet, joiden sulotuoksu
Tuuletkin hurmaa; airot hopeaiset
Säveltä huilun säistävät, ja kiirein Vanassa vesi seuraa, niinkuin sitä
Lumoisi loiske. Häneen itseen nähden Jää vaivaiseksi kertomus: hän siinä Teltassa kullan-kirjaillussa viruu,
Himentäin Venuksenkin, jossa voittaa Kuvailu luonnon; kahden puolen sievät, Cupidomaiset, kuoppaposki-pojat,
Kädessä kirjoviuhkat, joiden leyhkä Sasua somaa jäähdyttäissään näyttää Vain tulistavan, turhaa tehden työtä.

AGRIPPA.

Miekkoinen Antonius!

ENOBARBUS.

Kuin aallottaret, häntä ympäröivät Ja silmää noutavat ja viehättävän Tekevät kumarruksen; peränpidoss' On merenneito; silkkiköysi paisuu
Puristuksesta käden kukkahienon
Ja toimessansa liukkaan. Aluksesta
Hajoilee kumma, näkymätön lemu Läheiseen rantaan. Häntä ihailemaan Väkensä purkaa kaupunki; Antonius Valt'istuimellaan torill' yksin istuu,
Viheltäin ilmaan, jok' ois sekin mennyt, Jos estänyt ei oisi tyhjän kammo, Cleopatraa katsomaan ja loven luontoon
Näin jättänyt.

AGRIPPA.

Oi, ihmeellinen nainen!

ENOBARBUS.

Kun maihin laski hän, niin iltaiselle Hänt' Antonius pyysi; hänpä vastas: Parempi tämän tulla hälle vieraaks. Ja kutsun laittoi. Kohtelias Antonius,
Jolt' ikänä ei kieltoa saa nainen, Viidesti siisti partansa ja läksi
Ja sydämmellänsä sai kestit maksaa, Vaikk' yksin silmä nautti.

AGRIPPA.

Levolle sai hän Caesarinkin miekan;
Mies kynti, nainen niitti.

ENOBARBUS.

Askelta pari julkikadulla;
Kun hengästyi, niin läähötti ja haastoi Niin, että kauniiks epäkauniin käänsi Ja hengettömänäkin voimaa henki.

MAECENAS.

Nyt Antonion täytyy hänet jättää.

ENOBARBUS.

Ei koskaan! Sit' ei tee hän! Tuot' ei naista Voi ikä kuihduttaa, ei tottumuskaan
Vähennä hänen sulojensa voimaa. Muut naiset halun tyydyttäissään tympää, Tää ravitessaan synnyttää vain nälkää; Niin paheen jalostaa, ett' irstailunsa
Pyhiltä papeilta saa siunauksen.

MAECENAS.

Jos viehättää voi siveys, somuus, äly Antonion sydäntä, niin onnen osa On Octavia hälle.

AGRIPPA.

Lähtekäämme. --

Enobarbus hyvä, vieraakseni jääkää Tääll'olo-ajaksenne.

ENOBARBUS.

Kolmas kohtaus.

Seutu sama. Huone Caesarin asunnossa. (Caesar ja Antonius ja näiden välissä Octavia tulevat seuralaisineen.)

ANTONIUS.

Maailma ja mun suuret tehtäväni Poveltas joskus riistää mun.

OCTAVIA.

Rukoilen polvillani jumalia
Sun puolestasi.

ANTONIUS.

Hyvää yötä, Caesar! --

Octavia, mailman huudoist' älä päätä Mun virheitäni; hairahtunut olen,
Mut vasta käypi kaavan mukaan kaikki. Hyv' yötä, armahani!

OCTAVIA.

CAESAR.

Hyvää yötä!

(Caesar ja Octavia poistuvat.)
(Tietäjä tulee.)

ANTONIUS.

No, ystävä, Egyptiin halajat?

TIETÄJÄ.
Oi, ett'en olis minä sieltä tullut Ja tekään sinne koskaan mennyt!

ANTONIUS.

Syysi?

TIETÄJÄ.
Näyssä näen sen, kielell' ei se asu. Mut kuitenkin Egyptiin palatkaa!

ANTONIUS.

Mies, kenen onni ylemmäksi nousee,
Caesarin vaiko minun?

TIETÄJÄ.

Siis hänen luotaan, oi Antonius, poistu! Sun haltijasi, suojelijahenkes
On ylväs, jalo, reipas, verraton,
Mut sit' ei Caesarin; kun hän on läsnä, Masentuu haltijas ja pelkoon vaihtuu.
Siis väljä tila välillenne!

ANTONIUS.

Siit' ei

Sen enempää.

TIETÄJÄ.

Ei muille kuin vain sulle,

Eik' enää sullekaan. Jos hänen kanssaan Sa seikkaan ryhdyt, niin sa varmaan hukkaat; Hän perityllä onnellaan sun voittaa, Jos kuink' ois ahtaalla; sun loistos sammuu Sen säteissä; siis, vielä kerran: henkes Sua pelkää ohjata, kun hän on läsnä, Mut nousee, kun hän poiss' on.

ANTONIUS.

Ventidius tänne; --

(Tietäjä menee.)
Parthiaan hän menköön. --

Niin, se on totta, olkoon sitten juonta
Tai sattumaa: hänt' itse noppa puoltaa; Paremman taitoni hän onnellansa
Pelissä lyö; hänt' aina arpa suosii; Mun kukostani hänen viepi voiton,
Vaikk' olis kaupan kaikki tyhjää vastaan, Ja peltopyyni aina alle joutuu.
Egyptiin halaan: vaikka rauhakseni
Rakensin tämän avion, niin asuu Idässä iloni.

(Ventidius tulee.)
Ventidius, tule!

Sun Parthiaan on lähtö; valtuutesi Jo valmis on; nyt tule noutamaan se.

Neljäs kohtaus.

Seutu sama. Katu.
(Lepidus, Maecenas ja Agrippa tulevat.)

LEPIDUS.

Jo kyllin vaivaa näitte; jouduttakaa Nyt päälliköitä vain.

AGRIPPA.

Octaviaa suuteleepi; sitten tullaan.

LEPIDUS.

Hyvästi siksi, kunnes somistavan
Näen sotisovan yllänne.

MAECENAS.

Jos oikein tunnen seudun, ennen teitä Misenossa.

LEPIDUS.

Lyhempi teill' on tie;

Mun täytyy tehdä kierros; kaksi päivää Te siten voitatte.

MAECENAS ja AGRIPPA.

Hupaista matkaa!

LEPIDUS.

Hyvästi!

Viides kohtaus.

Aleksandria. Huone hovilinnassa.
(Cleopatra, Charmiana, Iras ja Alexas tulevat.)

CLEOPATRA.

Soittoa! Soitto surumieli-ruokaa
On meille lemmekkäille.

KAIKKI.

(Mardianus tulee.)

CLEOPATRA.

Ei! Biljardia! Tule, Charmiana!

CHARMIANA.

Kipeä mull' on käsi; pelatkaa
Mardianon kanssa.

CLEOPATRA.

Nainen yhtä hyvin

Peliss' on kuohilaan kun naisen kanssa. -- No, peliin käytkö kanssani, Mardianus?

MARDIANUS.

Parasta koitan, armollinen rouva.

CLEOPATRA.

Pelurin puoltona on hyvä tahto,
Vaikk' onkin kyky huono. -- Ei, ei kelpaa! -- Miss' onkeni? Nyt virran rantaan! Siellä Etäisen soiton soidess' eksytän Ma kalaa kultaeväistä; se koukkuun Käy niljanielustaan; sen vedän maalle, Ja aina silloin Antoniota muistan
Ja sanon: »Haa, jo sain sun!»

CHARMIANA.

Hupaista,

Kun veikall' ongitte, ja sukeltaja
Antonion koukkuun pani suolakalan,
Jonk' ylös sitten kiivaasti hän veti.

CLEOPATRA.

Niin, silloinhan -- oi, niitä aikoja! -- Hymyilin hänet tajultaan, ja taasen
Ens' yönä tajuun hymyilin, ja sitten Makuulle aamull' yhdeksältä juotin, Puin hänet tanuun, hameeseen, ja itse Philippiläisen voittomiekan otin. --

(Airut tulee.)

Italiasta? -- Virkistävä sade
Nyt vala korvaani, se muuten hiukee.

AIRUT.

Oi, rouva, rouva, --

CLEOPATRA.

Sa kuningattaresi surmaat, konna,
Jos sanot niin; mut hyvin voipa, vapaa -- Jos niin -- he, tuossa kultaa, tässä käsi Ja sinisuonet suudellasi, joit' on
Vavisten kuninkaatkin suudelleet.

AIRUT.

Siis ensin: hyvin voi hän.

CLEOPATRA.

Mut huomaa, sanotaan kuolleistakin:
He voivat hyvin; tuo jos tarkoitukses,
Niin kultani ma sulaan ja sen kaadan
Kitaasi häijyyn.

AIRUT.

Suvaitkaa mua kuulla.

CLEOPATRA.

No, jatka. Mut ei katsees tiedä hyvää. Jos hyvin voi Antonius ja on vapaa,
Miks ilotiedolle noin ärjy muoto?
Jos ei voi hyvin hän, niin astu ilmi Kuin raiviotar, käärmeet kiharoissa, Äläkä ihmishahmossa.

AIRUT.

CLEOPATRA.

Halaisin ennen puhettas sua piestä.
Mut sano: Antonius voi hyvin, elää, Caesarin ystävä on eikä vanki, Niin kultaa päällesi ja helmilöitä Rakeina sataa.

AIRUT.

Hän voi hyvin.

CLEOPATRA.

Hyvä!

AIRUT.

Caesarin ystävä on.

CLEOPATRA.

AIRUT.

Paremmat ovat ystävät kuin koskaan.

CLEOPATRA.

Minulta onnes löydät.

AIRUT.

CLEOPATRA.

En kärsi tuota »muttaa»; hyvän alun Se aivan pilaa; pois se »mutta»! »Mutta» Se on kuin vanginvahti, jota seuraa
Kamala pillomus. Mies, sinä, työnnä Yht'aikaa korvahani koko tukku.
Hyvät ja pahat! Caesarin on ystävä. Voi hyvin, sanot, ja on vapaa, sanot.

AIRUT.

Vapaako? Ei; sit' en ma sanonut.
Sitounut on Octavialle.

CLEOPATRA.

Mihin?

AIRUT.

Avioliittoon.

CLEOPATRA.

Pyörryn, Charmiana.

AIRUT.

Octavian on hän nainut, hyvä rouva.

CLEOPATRA.

Rutoista myrkyllisin sinut nielköön!

(Lyö häntä.)

AIRUT.

Malttukaa, armo hyvä!

CLEOPATRA.

(Lyö häntä uudestaan.)

Pois ilkimys! Tai jaloissani silmäs
Kerinä kierii; tukkasi ma riistän,

(Repii häntä tukasta.)

Teräksin pieksätän ja suolaveessä Sua hivutellen haudon.

AIRUT.

En kauppaa tehnyt minä, toin vain sanan.

CLEOPATRA.

Peruuta, niin maakunnan olet herra
Ja onnes kukkuloilla. Hyvänäsi
Saat iskut pitää, vimmaan kun mun saatoit; Ja mitä muuta kohtuullista vaadit,
Sen lupaan täyttää.

AIRUT.

Nainut on hän.

CLEOPATRA.

Konna,

Elänyt olet liiaksi!

(Paljastaa tikarin.)

AIRUT.

Mit', armo, aiotte? Syy mun ei ole.

(Menee.)

CHARMIANA.

Mieltänne, kuningatar, malttakaa;
Mies syytön on.

CLEOPATRA.

Ei syyttömyyskään ukonnuolta vältä. Egyptin nielköön Niili! Lauhkein luoma Käärmeeksi tulkoon! -- Paluuta se orja; Vaikk' olen hullu, hänt' en pure. -- Joudu!

CHARMIANA.

Hän pelkää tulla.

CLEOPATRA.

Pahaa en tee hälle. (Charmiana menee.)

Häväisty käteni, kun halvempaani Se löi eik' itseäni, vaikka itse Syyn siihen annoin. --

(Charmiana palajaa airuen kanssa.)

Rehellist' ompi, mut' ei koskaan hyvä Julistaa pahaa. Ilosanomaa
Tuhannet kielet kantakoot, mut paha
Se julistukoon itse tuntuessaan.

AIRUT.

Ma tehtäväni tein.

CLEOPATRA.

Hän onko nainut?

Sua enemp' en voi vihata kuin vihaan,
Jos vielä sanot: on.

AIRUT.

CLEOPATRA.

Kirotkoon taivas sun! Siin' yhä pysyt?

AIRUT.

Valehdellako pitäisi?

CLEOPATRA.

Vaikk' Egyptistä puolet tulvettuisi
Ja kyiden muuttuis kuiluksi! Pois! Mene!
Vaikk' oisit kaunis kuin Narcissus, minust' Olet sa inhottava. Hänkö nainut?

AIRUT.

Anteeksi, kuningatar --

CLEOPATRA.

AIRUT.

Ei vihaa! Min' en tahdo vihaa nostaa.
On vääryyttä mua rangaista, kun täytin Vain käskynne. Hän nainut on Octavian.

CLEOPATRA.

Oi, että työnsä konnaksi sun tekee, Joka et ole! Siiskö varma? Mene!
Nuo tuomisesi Roomasta ne mulle
On liian kalliit; jääkööt sinun haltuus Ja turmelkoot sun!

(Airut poistuu.)

CHARMIANA.

Rauhoittukaa, rouva!

CLEOPATRA.

Antonion kehuks Caesaria moitin.

CHARMIANA.

Useinkin kyllä.

CLEOPATRA.

Palkkan' olen saanut.

Taluttakaa mua pois! Mua pyörryttää. Oi, Iras, Charmiana! -- Ei, ei mitään. -- Alexas, mene miehen luo ja kysy
Octavian näköä ja luonnett', ikää, Ja hiusten karvaa, muista. Heti joutuun!

(Alexas menee.)

Ijäksi menköön hän! Ei, ei! -- Charmiana, Jos toiselt' onkin puolelta kuin Gorgo,

Kuudes kohtaus.

Misenon lähellä.

(Torventoitauksia. Toisaalta tulevat Pompejus ja Menas, torvien ja rumpujen soidessa; toisaalta Caesar, Lepidus, Antonius, Enobarbus ja Maecenas sotajoukkoineen.)

POMPEJUS.

Molemmin puolin meill' on panttivangit;
Siis ennen tappelua haastelkaamme.

CAESAR.

Kohtuullist' ensin neuvotella; siksi
Ennalta ehdot kirjeess' ilmoitimme.
Jos niitä olet miettinyt, niin sano, Halaatko tuppeen pistää vihan miekan Ja uljaan nuorisosi surman suusta
Sisiliaan lähettää?

POMPEJUS.

Te kolme, kuulkaa,

Te mailman suuren yksinvaltiaat,
Jumalten sijaiset, -- en tiedä, miksi Isäni kostamatta jäis, kun poika Häll' on ja ystäviä, koska Caesar, Jonk' aaveen Brutus näki Philippissä, Sai puoltajia teistä. Mikä saattoi Kapinaan kalvaan Cassion? Mikä Bruton, Tuon jumaloidun, kunnon roomalaisen,
Ja muutkin kauniin vapauden sulhot
Pani upottamaan veriin Capitolin?
Ei muu, kuin että heist' ol' ihminen Vain ihminen. Se syy myös, miksi minä Varustin nämä laivat, joiden taakast' Ärjäänä meri vahtoaa, ja joilla Sen pilkan kostan, jota luihu Rooma
Osoitti jalolle mun isälleni.

CAESAR.

Älähän hädi.

ANTONIUS.

Meit' et aluksillas

Sa pelota. Merellä haastelkaamme;
Maall' on, sen tiedät, valta meidän.

POMPEJUS.

Aivan;

Maall' isäni sa talon valtaas otit;
Mut kosk' ei käell' ole omaa pesää, Niin pidä se, jos voit.

LEPIDUS.

Mut ole hyvä, sano, mitä tuumit Sa tarjostamme?

CAESAR.

Siinäpä se temppu.

ANTONIUS.

Ei mitään tyrkytystä; tutki vainen, Mit' etuja se tuo.

CAESAR.

Ja mitä lisää

Voi onni tuoda.

POMPEJUS.

Tarjoatte mulle

Sisilian ja Sardinian, ja mun tulee
Meriltä rosvot karkoittaa ja Roomaan Sen viljatarpeet laittaa. Sen jos lupaan, Palaamme kotiin lovettomin miekoin
Ja silein kiivin.

CAESAR, ANTONIUS ja LEPIDUS.

Se on tarjomme.

POMPEJUS.

Siis tietkää: tulin tänne aikehessa Tarjoonne suostua; mut hiukan kärtyks Antonius sai mun. -- Vaikka kertomalla
Kehuni pilaankin, niin kuule toki:
Kun veljes kanssa Caesar kävi sotaa, Tul' äitisi Sisiliaan ja siellä Sai ystävyyttä.

ANTONIUS.

Tiedän sen, Pompejus,

Ja aioinkin sen aimo kiitoksilla
Sinulle sovittaa.

POMPEJUS.

No, tuohon käteen!

En luullut, että täällä tavattaisiin.

ANTONIUS.

Idäss' on vuode pehmyt; sua kiitän, Ett', ennen aikomaani, tänne jouduin; Ma kostuin siitä.

CAESAR.

Viime näkemästä

Sin' olet muuttunut.

POMPEJUS.

Lukuja laskenut lie kova onni,
En tiedä lain; mut poveen ei se pääse Sydäntä valtaamaan.

LEPIDUS.

No, tervetullut!

POMPEJUS.

Niin toivon, Lepidus. -- Siis kaikki selvää. Mut välikirja tehtäköön, ja siihen Sinetit alle.

CAESAR.

Tapahtukoon oiti.

POMPEJUS.

Sitt', ennen eroamme, pidot teemme;
Ken alkaa, arpa ratkaiskoon.

ANTONIUS.

POMPEJUS.

Ei, Antonius, arpa ratkaiskoon.
Mut ensinnä tai jäljinnä, niin voiton Egyptin hieno keittotaito viepi.
Ma kuulin, että Julius Caesar siellä Kemuista lihoi.

ANTONIUS.

Paljon olet kuullut.

POMPEJUS.

Vain hyvää tarkoitan.

ANTONIUS.

POMPEJUS.

No niin, sen olen minä kuullut;
Ja senkin, ett' Apollodorus vei --

ENOBARBUS.

Vait vain. -- Niin teki.

POMPEJUS.

Mitä?

ENOBARBUS.

Vei patjass' erään kuningattaren.

POMPEJUS.

Sun tunnen, solttu; mitä kuuluu?

ENOBARBUS.

Hyvää,

Ja hyvää, toivon, vastakin, kun tiedoss' On neljät pidot.

POMPEJUS.

Kättäs saanko puistaa?

Vihannut en sua koskaan; miehuuttasi
Vain kadehdin, kun näin sun taistelevan.

ENOBARBUS.

En teitä koskaan juuri rakastanut,
Mut kehuin teitä silloin, kun sen kehun Olitte kymmenesti ansainnut.

POMPEJUS.

Suoruutes säilytä; sua kaunistaa se. Nyt laivalleni kutsun teidät kaikki; Suvaitkaa!

CAESAR, ANTONIUS ja LEPIDUS.

Tietä näyttäkää.

POMPEJUS.

No, tulkaa.

(Pompejus, Caesar, Antonius, Lepidus, sotamiehet ja seuralaiset menevät.)

MENAS (syrjään.)
Isäsi, Pompejus, ei olisi koskaan tuota sopimusta tehnyt. -- Herraseni, olemme toisemme ennenkin nähneet.

ENOBARBUS.

Merellä, luullakseni.

MENAS.

Niin oikein.

ENOBARBUS.

Te olette ollut urhokas vesillä.

MENAS.

Ja te maalla.

ENOBARBUS.

Minä kehun jokaista, joka minua kehuu; vaikka eihän sitä voida kieltää, mitä maalla olen tehnyt.

MENAS.

Eikä sitä, mitä minä vesillä.

ENOBARBUS.

Jotakin voisitte sentään kieltää, omaksi turvaksenne; olette ollut aika rosvo vesillä.

MENAS.

Ja te maalla.

ENOBARBUS.

Siinä kohden minä maatoimeni kiellän. Rauhan kämmen, Menas! Jos silmämme olisivat vakojia, niin saavuttaisivatpa tässä kaksi rosvoa toistansa suutelemasta.

MENAS.

Kaikilla ihmisillä on kasvot rehelliset, miten sitten käsien laita lieneekin.

ENOBARBUS.

Mutta eipä kaunista naista ole, jolla olisi rehelliset kasvot.

MENAS.

Oikein osattu: he ovat sydämmen varkaita.

ENOBARBUS.

Me tulimme tänne taistelemaan kanssanne.

MENAS.

Minä puolestani olen pahoillani, että siitä tuli juomingit. Pompejus nauraa tänään poikkeen onnensa.

ENOBARBUS.

Jos sen tekee, niin, totta tosiaan, hän ei saa sitä itkemälläkään takaisin.

MENAS.

Siinä olette oikeassa, herra. Me emme luulleet tapaavamme Marcus Antoniota täällä. Sanokaa, onko hän nainut Cleopatran?

ENOBARBUS.

Caesarin sisaren nimi on Octavia.

MENAS.

Aivan oikein; hän oli Cajus Marcellon vaimo.

ENOBARBUS.

Mutta on nyt Marcus Antonion vaimo.

MENAS.

Joutavia!

ENOBARBUS.

Totta!

MENAS.

Siis ovat hän ja Caesar ijäksi yhteen liittyneet.

ENOBARBUS.

Jos minun tulisi jotakin tästä liitosta ennustaa, niin tuota en ennustaisi.

MENAS.

Minä luulen, että tämän naimiskaupan vaikuttivat enemmän valtiolliset seikat kuin asianomaisten rakkaus.

ENOBARBUS.

Niinpä minäkin luulen. Mutta saatte nähdä, että se side, joka nyt näyttää heidän välinsä sitovan, se vielä heidän ystävyytensä kuristaa. Octavia on hurskas, kylmä ja hiljainen olento.

MENAS.

Kukapa ei sellaiseksi toivoisi vaimoansa?

ENOBARBUS.

Ei se, joka ei itse ole sellainen; ja sellainen ei ole Marcus Antonius. Hän himoo jälleen egyptiläistä herkkuansa; silloin Octavian huokaukset huokuvat vireille Caesarin tulen, ja, niinkuin vastikään sanoin, se, mikä on heidän ystävyytensä voima, on oleva suoranaisena alkuna heidän epäsopuunsa. Antonius tyydyttää rakkauttansa siellä, missä se on; täällä hän meni naimisiin vain etunsa kanssa.

MENAS.

Niin kai käynee. Tuletteko laivaan, herra? Pyytäisin saada juoda teidän onneksenne.

ENOBARBUS.

Miksi en? Olemmehan Egyptissä tottuneet kaulaa kastamaan.

MENAS.

Siis, lähtekäämme.

(Menevät.)

Seitsemäs kohtaus.

Pompejon laivalla Misenon lähistössä. (Soittoa. Kaksi tai kolme palvelijaa kantaa sisään päällisruokia.)

1 PALVELIJA.

He ovat heti täällä; jotkut heistä ovat jo niin horjuvalla kannalla, että pieninkin tuulenpuuska voi kaataa heidät.

2 PALVELIJA.

Lepidus on aivan tulipunainen.

1 PALVELIJA.

Hän onkin saanut juoda almujuomat.

2 PALVELIJA.

Kun toinen heistä koskee toisen kipeään kohtaan, huutaa hän: »vaiti jo!», lähentelee heitä toisiinsa ja itseään juoman luo.

1 PALVELIJA.

Mutta se synnyttää vielä suuremman riidan hänen ja hänen tajunsa välillä.

2 PALVELIJA.

Niinhän sitä käy, kun pyrkii suurten herrain seuraan. Minä yhtä mielisti kannan ruokoa, josta ei ole vähääkään hyötyä, kuin tapparakeihästä, jota en jaksa nostaa.

1 PALVELIJA.

Suureen piiriin kutsuttu, joka ei voi siinä liikkua, on niinkuin silmäkuopat ilman silmiä; ne vain surkeasti rumentavat kasvoja.

(Torventoitauksia. Caesar, Antonius, Pompejus. Lepidus, Agrippa, Maecenas, Enobarhus, Menas ja muita päälliköitä tulee.)

ANTONIUS.

Näin tehdään: pyramiidin askelmista Mitataan Niilin tulva: silloin näyttää Mataluus, korkeus tai keskimäärä, Tuleeko viljavuos vai kallis aika.
Jot' enemmän Niil' paisuu, sitä suuremp' On toivo; kun se laskee, silloin maamies
Sen liejumutaan kylvää siemenensä Ja ennen pitkää siitä sadon niittää.

LEPIDUS.

Teillä on siellä kummallisia käärmeitä.

ANTONIUS.

On, Lepidus.

LEPIDUS.

Tuo Egyptin käärme sikiää siis tuosta mudasta tuon auringon vaikutuksesta; samaten tuo krokotiilikin.

ANTONIUS.

Niin aivan.

POMPEJUS.

Istukaa! -- Viiniä, hoi! -- Lepidon malja!

LEPIDUS.

Minä en voi niin hyvin kuin pitäisi; mutta ilolientä minä en hylkää.

ENOBARBUS.

Ette ennen kuin nukutte; mutta pelkäänpä, että silloin jo olette liemessä.

LEPIDUS.

Niin, tosiaankin, olen kuullut, että nuo Ptolomeojen piramiidit ovat sangen sieviä laitoksia; oikein totta, niin olen kuullut.

MENAS (syrjään).
Pompejus, kuule!

POMPEJUS.

Mitä? Kuiskaa korvaan.

MENAS.

Ma pyydän, nouse pois ja kuule mua.

POMPEJUS.

Odota hetki. -- Lepidon on malja.

LEPIDUS.

Mikä laitos se on tuo krokotiili?

ANTONIUS.

Se on muodoltaan itsensä kaltainen; ja on niin leveä, kuin sillä on levyyttä; tasan niin korkea, kuin se on korkea, ja liikkuu omilla jäsenillään; se elää siitä, mikä sitä ravitsee, ja kun se kerran hajoaa alkuaineisiinsa, niin menee sen sielu vaelluksille.

LEPIDUS.

Mikä väri sillä on?

ANTONIUS.

Oma värinsä.

LEPIDUS.

Sepä on kumma käärme.

ANTONIUS.

Niin on, ja sen kyyneleet ovat kosteat.

CAESAR.

Tyytyykö hän tuohon selitykseen?

ANTONIUS.

Kyllä, kaikkien niiden maljojen jälkeen, joita Pompejus on hänen juottanut; muuten hän on täydellinen epikuurolainen.

POMPEJUS (syrjään Menaalle).
He, mene hirteen! Moista puhut mulle!
Tee, niinkuin käskin. -- Missä särkkäni?

MENAS (syrjään).
Jos ansioni vuoks mua tahdot kuulla,
Niin nouse pois.

POMPEJUS.

Olethan hullu. Mitä?

(Käyvät syrjään.)

MENAS.

Ain' onnellesi lakkia ma nostin.

POMPEJUS.

Niin, uskollinen olit palvelija.
Mut asias? -- Iloitkaa, hyvät herrat.

ANTONIUS.

Lepidus, vaivut; juoksuhiekkaa karta!

MENAS.

Maailman herraksiko tahdot?

POMPEJUS.

Mitä?

MENAS.

Maailman herraksiko tahdot, kysyn.

POMPEJUS.

Miten se kävisi?

MENAS.

Jos suostut vain.

Niin minä, vaikka köyhä mies, teen sinut Maailman herraksi.

POMPEJUS.

Oletko päissäs?

MENAS.

En, herra, maljaa olen karttanut.
Jos tohdit vain, niin olet Zeus maan päällä; Mit' ilma kaartaa, mitä meri saartaa On sun, jos tahdot.

POMPEJUS.

Mitenkä?

MENAS.

Maailman jakajat, nuo kilpailijat,
Laivallas ovat; köyden katkaisen,
Vesille työnnämme, heit' isken kurkkuun. Ja kaikk' on sun.

POMPEJUS.

Ah, jos sen oisit tehnyt,

Mut siit' et virkkanut. Se palvelusta
Ois sulta ollut, konnuutt' on se multa.
Etuni, näet, ei ohjaa kunniaani,
Vaan kunnia sitä. Kadu, että kieles Tekosi ilmaisi. Jos oisit tehnyt
Sen tietämättäni, niin hyväksynyt Jälestäpäin sen oisin; nyt mun täytyy Se hyljätä. Siis, heitä se ja juo!

MENAS (syrjään).
Tään jälkeen min' en enää ikänäni Sun häältynyttä onneasi seuraa. Ken etsii ja, kun tarjoll' on, ei ota,
Jää ijäks ilman.

POMPEJUS.

Maljas, Lepidus!

ANTONIUS.

Hän viekää maihin! Minä vastaan maljaan.

ENOBARBUS.

Saas tästä, Menas!

MENAS.

Terve, Enobarbus!

POMPEJUS.

Kukulleen malja!

ENOBARBUS.

Tuo mies kestää, Menas.

(Osoittaa palvelijaa, joka kantaa pois Lepidon.)

MENAS.

Kuin niin?

ENOBARBUS.

Hän kolmanneksen mailmaa kantaa.

MENAS.

Kolmannes päissään siis! Jos koko mailma Samaten ois, niin pyörisipä tuo!

ENOBARBUS.

Siis, auta vauhtia ja juo!

MENAS.

No niin!

POMPEJUS.

Egyptin pitoja ei nämä vielä.

ANTONIUS.

Likipä pitää. -- Sarkat täyteen, hei! Caesarin malja!

CAESAR.

Tästä soisin päästä.

Tukala työ on aivojansa pestä,
Kun yhä ne vain ryöttyy.

ANTONIUS.

CAESAR.

Ma vastaan: sitä hallitse. Mut ennen Janoan neljä päivää, kuin näin yhden Kulutan juontiin.

ENOBARBUS (Antoniolle).

Päällikköni ylväs,

Egyptiläinen Bacchus-tanssi nyt
Pitojen höysteheksi!

POMPEJUS.

ANTONIUS.

Niin, käsi kätehen ja riviin, kunnes Suloiseen Lethen uneen viinin voima
Nukuttaa aistimme.

ENOBARBUS.

No, käsi käteen!

Korviimme myrskytköön nyt räikkä soitto! Ma teidät sijoitan; tuo poika laulaa; Ja kaikki säistäkää niin voimakkaasti, Kuin suinkin keuhkoistanne ääntä saatte!

(Soittoa. Enobarbus asettaa heidät käsikkäin riviin.)

Laulu:

Bacchus, juoman jumala,
Punasilmä, pullakka,
Murehemme viiniin vierrä,
Hiuksihimme köynnös kierrä. Juo, niin että pyörii maa!
Juo, niin että pyörii maa!

CAESAR.

Nyt riittää jo. Pompejus, hyvää yötä! Pois lähde, veljyt: moist' ei pilaa salli Vakava tehtävämme. -- Erotkaamme. Poskemme hehkuu; vahvan Enobarbon
On viini voittanut, ja minullakin
Kangertaa kieli. Niinkuin narrit melkein
Me riehumme. Tää riittää. Hyvää yötä! -- Kätes, Antonius!

POMPEJUS.

Ensi koitos maalla.

ANTONIUS.

Niin oikein! Kättä päälle!

POMPEJUS.

Sull' isäni on talo, -- mut, ei, -- nythän Olemme ystäviä. Tulkaa purteen.

ENOBARBUS.

Varotkaa putoomista.

(Pompejus, Caesar, Antonius seuralaisineen menevät.)

MENAS.

Kojuuni tulkaa. -- Hei vaan, rummut soimaan, Ja torvet, huilut, hei! Neptunus kuulkoon, Kuin raikkaast' isoisia hyvästellään! Soittakaa, soittakaa, sen vietävät!

(Torventoitauksia ja rummun pärrytystä.)

ENOBARBUS.

Hih! Ilmaan lakki!

MENAS.

Hih! -- No, tulkaa, herra.

(Menevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Tasanko