Näytelmän henkilöt:
CLAUDIUS, Tanskan kuningas.
HAMLET, edellisen kuninkaan poika ja nykyisen veljenpoika.
HORATIO, Hamletin ystävä.
POLONIUS, ylimmäinen kamariherra.
LAERTES, hänen poikansa.
VOLTIMAND, |
CORNELIUS, |
ROSENCRANZ, | Hoviherroja.
GYLDENSTERN, |
OSRICK, |
Aatelismies. |
Pappi.
MARCELLO, | Sotaherroja.
BERNARDO |
FRANSISCO, sotamies.
REINHOLD, Poloniuksen palvelija.
Sotaväen päällikkö.
Englannin lähettiläitä.
Hamletin isän haamu.
FORTINBRAS, Norjan prinssi.
Näyttelijöitä.
Kaksi haudankaivajaa.
GERTRUD, Tanskan kuningatar, Hamletin äiti.
OPHELIA, Poloniuksen tytär.
Hoviherroja ja hovinaisia, upseereja, sotamiehiä, merimiehiä,
lähettiläitä ja seuralaisia.
Tapahtumapaikka: Tanska.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Helsingörissä. Terassi linnan edustalla. (Fransisco pitää vahtia. Bernardo tulee.)
Ken siellä?
Ei, mulle vastatkaa! Seis! Ken se on?
Eläköön kuningas!
Bernardo?
| Sama mies. |
Tulette tunnokkaasti määräaikaan.
Kakstoista kello on; käy maata sinä.
Päästöstä kiitän; onkin tuiman kylmä, Ja mieltä kourii.
Onko kaikki ollut
Rauhaista?
On; ei hiiren hiiskausta.
Hyvä! Herran haltuun! Vahtikumppanini
Jos kohtaatte, Horation ja Marcellon,
Niin sanokaatte, että kiirehtivät.
He tulevat jo, luulen. -- Seis! ken siellä?
(Horatio ja Marcello tulevat.)
Maan ystäviä.
Tanskan vasalleita.
Jumalan haltuun!
Hyväst', oiva poika!
Ken vahtivuoross' on?
Bernardon vuoro.
Jumalan haltuun!
(Menee.)
Hoi! Bernardo!
Mitä?
Horatioko?
Samaa sorttia.
Horatio, terve! Terve, Marcello!
Tän' yönä onko taas se nähty, mitä?
En mitään ole minä nähnyt.
Horatio sen mielenhoureeks väittää,
Eik' usko sitä, vaikka kahdesti
Me olemme tuon hirmunäyn nähneet;
Sen vuoksi häntä vaadin tämän yösen
Kanssamme valvomaan, niin että, taas
Jos näky ilmaantuu, hän havaintomme
Sais vahvistaa ja sitä puhutella.
Pah, joutavia!
Istukaahan hetki;
Ahdistan vielä kerran korvianne,
Jotk' ovat kuurot tälle ilmiölle,
Min kahten' yönä näimme.
| Istukaamme |
Ja kuulkaamme, mit' ilmi tuo Bernardo.
Menneenä yönä,
Kun tähti tuo, mi länsi-ilmall' on,
Valaisi retkellään sen taivaankulman,
Miss' säteilee se nyt, me näimme, minä
Ja Marcello, kun kello juur' löi yksi -- --
Vait! Hiljaa! Kah, se tuossa taasen tulee!
(Haamu ilmestyy.)
Kuningas-vainaan muoto aivan.
Sinä,
Lukenut mies, Horatio, puhu sille.
Ilmetty kuningas, vai kuin, Horatio?
Niin on; -- mun valtaa hämmästys ja kauhu.
Puhetta vartoo se.
Horatio, puhu!
Ken olet sa, jok' anastat yön vallan
Ja sota-asun kirkkaan, jossa Tanskan
Kuningas-vainaa täällä ennen kulki?
Nimessä taivaan vaadin sua, puhu!
Se vihoissaan on.
Kah, se astuu pois!
Seis! puhu! Puhu, sua vaadin, puhu!
(Haamu katoaa.)
Se katosi, ei vastata se tahdo.
Horatio, mitä? Kalvas oletten
Ja vapisette; eikö muuta tuo
Kuin mielenhouretta? Mit' arvelette?
En, Jumal' auta, tuot' ois uskonut,
Jos sit' ei selvään takais omat silmät.
Kuninkaan muotoinen se eikö ollut?
Kuin sinä itsesi.
Juur' tuommoinen häll' oli sota-asu,
Kun taistellen hän korskan Norjan voitti;
Noin tuima näkönsä, kun vihapäissään
Hän jäällä Puolan rekijoukot löi.
Se kummallista on.
Noin, kahdesti, juur' tähän aave-aikaan Hän ryhdill' uljaall' ohi vahdin astui.
Mit' erittäin tuo merkitsee, en tiedä,
Mut ylipäin sen ennustavan luulen
Murrosta suurta valtakunnassamme.
Niin, istukaa, ja sanokoon ken tietää,
Miks tähän kovaan, tarkkaan vahdinpitoon
Yöt kaiket alamaista kiusataan?
Miks vaskitykkej' aamust' iltaan tehdään
Ja tuodaan sotatarpeit' ulkomailta?
Miks pakkotyöllä laivanveistäjöitä
Niin kiusataan, ett' areks muuttuu pyhä,
Mi syynä, että tuskalloinen kiire
Yön tekee päivän apukumppaniksi?
Ken siihen vastaa?
Minä. Ainakin
On huhu tämä: viime kuninkaamme,
Sen, jonka haamun juuri äsken näimme,
Tuo Norjan Fortinbras, kuin tiedätten,
Kopean vallanhimon yllykkeestä,
Sotahan vaati; uljas Hamletimme
-- Tää puoli mailmaa hänet siksi tiesi --
Löi Fortinbrasin, joka sinetöidyn
Ja lain ja heraldiikan vahvistaman
Sovinnon mukaan, henkens' ohessa,
Menetti voittajalle kaikki maansa.
Vastikkeeks kuninkaamme oli pannut
Maan yhtä suuren, jonka Fortinbras,
Jos voitti hän, ois omaksensa saanut,
Juur' niinkuin nyt, sen saman sovinnon
Ja säädöskirjan mukaan, hänen maansa
Sai Hamlet. Nytpä nuori Fortinbras,
Tulista, hurjaa kiivautta täynnä,
On sieltä, täältä, Norjan rantamailta
Kokoillut maattomia huimapäitä,
Ravinnon, leivän palkast', yritykseen,
Mi kysyy mieltä: tarkoitus ei muu,
-- Jonk' aivan hyvin valtiomme tuntee, --
Kuin miekka kädessä ja väkivoimin
Taas voittaa meiltä maat nuo mainitut,
Jotk' isä kadotti. Ja se, ma luulen,
Pääperustus on meidän varustuksiin,
Syy vahdinpitoomme, ja tämän kiireen
Ja hälinän ja homman alkujuuri.
Ma luulen aivan samaa; senvuoks kai
Tuo aavenäky aseiss' ohi vahdin
Noin kulkee, hahmossa sen kuninkaan,
Jok' on ja oli näihin sotiin syypää.
Se tolmaa on, mi sokaa hengen silmät.
Vähäistä ennen suuren Julion surmaa,
Kun Rooma voittons' oli kukkuloilla,
Tyhjentyi haudat, ruumiit liinoissaan
Kaduilla Rooman parkuin vaikeroivat;
Veristä kaste, pilkkuj' auringossa,
Tähdillä tulipyrstöt, ja tuo tähti,[1]
Tuo kostea, Neptunin vallan perus,
Kuin tuomiopäivän pimeyttä kitui.
Ja yhtäläiset kauhun ajan enteet --
Ikäänkuin sallimuksen airuina
Ja johdantona siihen, mitä seuraa --
Nyt vuoroin maassa, taivaass' ilmestynnä
On meidän maallemme ja kansallemme. --
Mut vaiti! hiljaa! kas, se palajaa!
(Haamu palajaa.)
Sen puhki astun, vaikka se mun nielis. --
Seis, aave! Jos sull' ääntä on tai kieli,
Niin puhu!
Jos tehtäviss' on joku hyvä työ,
Mi rauhan sulle tois ja armon mulle,
Niin puhu!
Jos tiedossas on maasi kohtalo,
Jonk' ennalt' arvaamalla välttää vois,
Niin puhu!
Tai maan jos helmaan kätkenyt sä olet
Eläissäs ryöstetyitä aarteita
Ja senvuoks aaveena nyt kummittelet, (Kukko laulaa.)
Niin puhu! Seis ja puhu! -- Marcello,
Sit' estä.
Iskenko ma pertuskalla?
Tee se, jos ei se jää.
Se tääll' on.
Täällä!
(Haamu katoaa.)
Se poissa on!
Se on niin juhlallinen, vääryytt' oisi
Vähääkään sille väkivaltaa tehdä;
Se on, kuin ilma, haavoittumaton,
Ja tyhjät iskumme vaan häijyint' ivaa.
Puhua aikoi se, kun lauloi kukko.
Mut säpsähti, kuin syntinen, kun kuulee
Lain pelottavan haaston. Olen kuullut,
Ett' aamun sotatorvi, kukko tuo,
Kimeellä, rämäkällä kurkullaan
Herättää päivän jumalan; sen ääni
Vedestä, maasta, tulest', ilmast' ajaa
Kaikk' eksyneet ja harhailevat henget
Pois kunkin piiriinsä; ja todeks sen
Tää seikka vahvistaa.
Se katosi,
Kun kukko laulaa alkoi. Kerrotaan,
Ett' aina, kun se aika joutuu, jolloin
Tuloa Vapahtajan vietetään,
Niin laulaa kaiken yön tuo aamulintu.
Nyt, kerrotaan, ei ykskään henki liiku,
Yöt ovat raittihit, ei tähdet koske,
Ei taiat tartu eikä noidat hurmaa,
Niin armias ja pyhä on se aika.
Sen olen kuullut ja sen osaks uskon.
Vaan katso, koitar, punaviitta yllään,
Tuoll' idäss' astuu vuoren kastehelle.
Nyt matkahan; ja -- se mun neuvoni --
Nuorelle Hamletille kertokaamme
Tään-öinen näky. Hengelläni vannon,
Ett' aave, meille mykkä, hälle haastaa.
Tuon suostutteko ilmoittamaan hälle,
Kuin velvollisuus on ja rakkaus vaatii?
Se tehkäämme, ma pyydän; tiedän, missä Paraiten hänet kohtaa tähän aikaan.
| (Menevät.) |
Toinen kohtaus.
Sama seutu. Juhlahuone.
(Kuningas, kuningatar, Hamlet, Polonius, Laertes, Voltimand, Cornelius, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)
Vaikk' armaan Hamlet veljen kuolemasta
On muisto veres ja siis meidän pitäis
Suruissa huokailla, ja valtakunnan
Yhdeksi murheen otsaks kurtistua,
Niin sentään järki voittanut on luonnon.
Ett' älyllä me häntä murhehdimme,
Samalla muistellen myös itseämme.
Olemme senvuoks entis-kälymme,
Nykyisen meidän kuningattaremme,
Tään uljaan vallan kruununperijän,
Niin sanoaksen' iloll' ehkäistyllä, --
Vesissä toinen silmä, toinen kirkas,
Hääitkulla ja peijaisriemulla,
Ja tasan ilot, murheet punniten, --
Vihille vienyt, estämättä kuullen
Viisaita neuvojanne, jotka vapaast'
On tähän taipunehet. Kiitos siitä!
Nyt, tietäkää, on nuori Fortinbras, --
Halveksuin arvoamme, taikka luullen,
Ett' armaan veli-vainaan kuolon kautta
Valtamme liitteistään on höltynyt, --
Perustuin tähän voiton unelmaan,
Hyväksi nähnyt meiltä kiristää
Lähetin kautta takaisin ne maat,
Jotk' isäns' uljahalle veljellemme
Lain mukaan kadotti. -- Sen verran siitä.
Nyt itseemme ja tähän istuntoon!
On laita tämä: tässä kirjoittanna
Olemme Fortinbrasin sedälle, --
Mi heikko sairas on ja tuskin kuullut
On veljenpojan vehkeistä, -- ett' esteen
Hän panis niille, vallankin kun pestaus
Ja väen-otto, kulungit ja kaikki
Kohtaapi Norjan kansaa. Lähetämme
Siis teidät, Cornelius ja Voltimand,
Tään tervehdyksen vanhaan Norjaan viemään;
Mut neuvotteluun kuninkahan kanssa
Isompaa valtaa emme anna teille,
Kuin myöntää nämä selvät pykälät.
Hyvästi, kiire taatkoon innostanne!
Nyt, kuten aina, sitä osotamme.
Sen uskon. Herttaiset jäähyväiset!
(Voltimand ja Cornelius menevät.)
Ja nyt, Laertes, mitä uutta sulla?
Sull' ompi pyyntö; se mik' on, Laertes?
Ei tehdä Tanskan kuninkaalle hukkaan
Älykäst' anomusta. Mitä voisit
Sä pyytää, jot' en pyytämättäs antais?
Ei pää niin sydämmelle heimoa,
Suun palvelijaks käsi ei niin altis
Kuin isällesi Tanskan valta-istuin.
Laertes, mitä tahdot?
Kuninkaani,
Suotuista lupaa Ranskaan palata,
Jost' omin ehdoin tänne Tanskaan tulin
Valani tuomaan kruunauksessanne.
Nyt tehtävä kun tehty on, niin myönnän,
Ett' aatos, mieli jälleen Ranskaan palaa,
Odottain armollista lupaa teiltä.
Suostuuko isäsi! Polonius, sano.
Niin, kuninkaani, pyynnöll' ahkeralla
Lupani hitaan voitti hän, ja vihdoin
Mä hälle annoin raskaan suostumuksen;
Mä pyydän, suokaa hälle lupa lähtöön.
Käy onnees kiinni; vallassas on aika,
Sit' avuillasi tahtos mukaan käytä. --
Nyt Hamlet lankoni ja poikani. --
HAMLET (Syrjään.)
Parempi lankoa, poikaa huonompi.
Miks yhä vielä pilvet sinut peittää?
HAMLET. Te erhetytte, mull' on päivää liiaks.
Yön värit nuo pois heitä, hyvä Hamlet,
Ja ilosilmin kuninkaasen katso.
Äl' ijäti, noin silmät maassa, kallist'
Isääsi mullast' etsi. Kellä henki, --
Se jokapäiväistä, -- sen hauta vie,
Ja kuolon kautt' on ijäisyyteen tie.
Niin rouva hyvä, jokapäiväist' on se.
Miks siis niin oudoks sinusta se näkyy?
Ei näy, se on. Ma näköä en tunne.
Ei tumma viittan' yksin, äiti hyvä,
Ei musta, juhlallinen muotipuku,
Eik' ahtaan hengen raskaat huokaukset,
Ei, eikä silmäin runsaat kyyneltulvat,
Eik' alas maahan luotu katsanto,
Ei surun kaikki laadut, tavat, muodot
Mua ilmi tuo: ne kaikk' on näköä,
Ne teeskelyit' on, joita sopii näyttää;
Sisässä mull' on, mik' ei näkyvää.
Ja surun ulkokorua vaan nää.
Se kaunist' on ja kiitettävää, Hamlet,
Ett' isällesi murhe-veron maksat.
Mut, tiedä, kuoli isäsikin isä,
Ja samoin tämänkin, ja jälkeenjääneen
On lapsen velvollisuus jonkun aikaa
Surua kantaa; mutta lakkaamatta
Noin valittaa on miehuutonta huolta
Ja jumalatont' uppiniskaisuutta.
Osoittaa ynseyttä Luojaa kohtaan,
Sydäntä velttoa ja hurjaa mieltä
Ja tyhmää, kuritonta järkeä;
Mi täytymyst' on ja niin yleistä
Kuin tavallisin seikka aistillemme,
Miks tyhmän itsepäisnä sitä panna
Noin sydämmelle? Hyi! se rikost' on
Vainaata, luontoa ja Luojaa kohtaan,
Se kumoo järjen, jonka vanha lause
On isäin kuolo, ja jok' yhä huutaa
Niin ensi kuolleest' äsköisehen saakka:
"Se täytymyst' on!" Heitä siis, ma pyydän,
Tuo murhe hyödytön, ja isänäsi
Mua pidä; maailma sen tietäköön,
Ett' olet sinä lähin saamaan kruunun;
Ja rakkautt' en osoita ma sulle
Vähemmän hellää, kuin mit' armain isä
Pojalleen suo. Mit' aikeeseesi tulee
Palata jälleen Wittenbergin kouluun,
Niin on se aivan toivoamme vastaan;
Siis rukoilemme, suovu tänne jäämään
Silmäimme lempiturviin, ensimäiseks
Hovimieheks, langoksemme, pojaksemme.
Äl' anna äitis turhaan pyytää, Hamlet: Jää tänne, älä lähde Wittenbergiin.
Kaikessa teitä, rouva, tottelen.
Kas sepä armas, kaunis vastaus.
Niin, Tanskaan jää, kuin mekin. -- Tulkaa, rouva.
Hamletin jalo, vapaa suostumus
Hiveltää sydäntäni; joka maljan,
Min kuningas sen muistoks tänään juopi,
Tykistöt kertovat on taivahalle,
Ja kuninkahan kilistäissä kaikuin
Maan jylinähän taivas vastaa. Tulkaa.
(Torven toitotusta. Kuningas, kuningatar, Polonius ja Laertes menevät.)
Oi, että tämä tiukan tiukka liha
Hajoisi, sulaisi ja kasteeks liukeis!
Oi, miksi taivaan Herra itsemurhan
La'issaan kielsi? Oi mun Jumalani!
Kuin tylsää, kurjaa, tympeää ja tyhjää
Tään mailman kaikki toimi minust' on!
Hyi! hyi! Se ruokoton on kasvitarha,
Mi siementyyppi; runsaat rikkaruohot
Sen höystäin peittää. Niiksikö on tullut!
Kaks kuukautta vaan kuollut! -- ei, ei kahta;
Niin uljas kuningas; tuon suhteen niinkuin
Apollo Marsyaan; niin hellä äidilleni,
Ett'ei tään poskiin taivaan tuulet saaneet
Tylysti kosketella. Maa ja taivas!
Muistanko oikein? Niin hän riippui kiinni
Isässäni, kuin kiihtynyt vain himo
Ois nautinnostaan. Ja sentään, kuukaus vain!
Mut pois se aatos! -- Heikkous, vaimo, nimes!
Vain lyhyt kuukaus; rikki viel' ei kengät,
Joill' isä-raukan ruumista hän saattoi,
Nioben lailla itkein; -- hän, niin hän, --
Voi suas! elukkakin järjetön
Ois surrut kauemmin, -- setäni vaimo.
Isäni veljen, jok' on isääni
Min minä Herkuleeseen. -- Kuukaus vaan!
Ennenkuin valekyyneleitten suola
Veristä silmää punaamasta herkes,
Hän miehen otti! -- Kiirett' inhoittavaa,
Rutsaiseen vuoteesen noin vinhaan syöstä!
Ei hyvää tää, ja hyvää täst' ei lähde.
Vaan murru, sydän! kieltä en saa käyttää.
(Horatio, Bernardo ja Marcello tulevat.)
Oi, terve, herra prinssi!
Hupaista nähdä teidät terveinä; Horatio, -- niin totta kuin ma elän!
Niin herra, köyhä palvelijanne aina.
Hyv' ystävä, nuo nimet vaihtakaamme.
Vaan miks, Horatio, Wittenbergin jätit? --
Marcello?
Prinssi hyvä. --
Hupaista nähdä teitä. -- Hyvää iltaa! -- Vakaasti, miksi Wittenbergin jätit?
Halusta laiskuutehen, prinssi hyvä.
Sit' en sois vihamieheltäsi kuulla:
Niin et sä kiusata voi korviani,
Ett' uskoisin, mit' itseäsi vastaan
Nyt todistat: sa laiskuri et ole.
Vaan mitä teet sa Helsingörissä?
Viel' opit juopoks ennen lähtöäsi.
Isänne hautajaisiin tänne tulin.
Rukoilen, koulukumppani, pois pilkka;
Emoni häihin varmaankin sa tulit.
Niin tosiaan, ne oli kohta jälkeen.
Tarkkuutta, näet! Peijaisleivokset
Hääpöytään pantiin kylmiltänsä. -- Tiedäs,
Pahimman vihamiehen' taivaass' ennen
Tavannut oisin, kuin sen päivän nähnyt. --
Isäni, -- luulen näkeväni isäni.
Miss', armas prinssi?
Hengessään, Horatio.
Näin hänet kerran; uljas kuningas.
Hän oli mies, hän, kerrassansa mies,
En milloinkaan näe hänen vertaistansa.
Näin hänet viimeis-yönä, luulen ma.
Kenenkä näit?
Isänne, kuninkaan.
Isäni, kuninkaan!
Hillitkää hetkeks hämmästystänne,
Ja kuulkaa tarkkaan, kun ma kerron teille,
Nää herrat tässä todistajiks ottain,
Sen ihmeen.
Herran tähden, anna kuulla.
Kaks yötä peräkkäin on nämä herrat,
Marcello ja Bernardo, vartiollaan,
Hiljaisen, haudankolkon kesk'yön aikaan,
Isänne kaltahisen haamun nähneet,
Mi, päästä jalkaan täydess' asussa,
Ilmestyy, juhlamarssiss' astuu verkkaan
Ja hiljaa ohi: kolmasti näin heidän
Pelosta tuijoittavain silmäins' ohi
Hän kulkee, valtikkansa matkan päässä;
Mut kauhusta he melkein hyyksi hyytyin,
Vait ovat, aivan mykkinä. Tuon mulle
He pelon arkuudella kuiskasivat,
Ja kolmantena yönä läksin myötä.
Juur' niinkuin oli kerrottu, niin ajan
Kuin muodon suhteen, totta joka sana,
Tul' aave. Tunsin isänne; tää käsi
Ei niin tuon kaltainen.
| Se missä nähtiin? |
Terassilla, miss' oltiin vahdissa.
Ja puhuittenko sille?
Puhuin, mutta
Ei vastausta; kerran toki, luulen,
Hän nosti päätänsä ja teki liikkeen,
Kuin oisi aikonut hän puhua,
Mut silloin raikkaast' aamukukko lauloi,
Ja laulun kuullessaan hän riensi matkaan
Ja näkyvistä katos.
Sangen kummaa!
Se totta on, niin totta kuin ma elin;
Velvollisuudeksemme katsoimme
Siit' antaa teille tiedon.
| Toden totta, |
Tuo mua huolettaapi, hyvät herrat.
Ja tekö vahdiss' ensi yönä?
MARCELLO ja BERNARDO.
Me.
Aseissa, kuin?
MARCELLO ja BERNARDO.
Aseissa.
| Päästä jalkaan? |
MARCELLO ja BERNARDO.
Kiireestä kantapäähän.
Kasvoj' ette
Siis nähneet?
Näimme: silmikko ol' auki.
No, näyttikö hän tuimalta?
Katseessaan murhett' enemmän kuin vihaa.
Punainenko vai kalvas?
Kalvas aivan.
Ja silmät teihin luodut?
| Lakkaamatta. |
Siell' oisin olla tahtonut.
| Se varmaan |
Ois teitä hirvittänyt.
Luultavasti,
Niin, luultavasti. Viipyikö se kauan?
Sill' aikaa hyvin lukea voi sataan.
MARCELLO ja BERNARDO.
Kauemmin, kauemmin.
Ei sillä kertaa,
Kun minä näin sen.
Parta harmaa? niinkö?
Kuin hänen eläissänsä: mustahtavan Hopean-harmaa.
Vahtiin tulen yöksi;
Kenties se taasen tulee.
| Tulee varmaan. |
Jos hahmoss' armaan isäni se tulee,
Ma sitä puhutan, vaikk' aukeis horna
Ja vaikenemaan vaatis. Pyydän teitä,
Jos tähän saakka näyn peittää voitte,
Siit' olkaa hiiskumatta vastakin.
Ja vaikka mitä tapahtuis tän' yönä,
Se merkitkää, mut vaiti siitä olkaa;
Palkitsen rakkautenne. Herran haltuun!
Terassill' ennen kahtatoista teidät
Siis kohtaan.
Teidän palvelijanne.
Ei, ystäväni niinkuin minä teidän. Hyvästi!
(Horatio, Marcello ja Bernardo menevät.)
Aseiss' isänikö haamu!
Ei oikein laita; konnuutt' aavistan.
Jos yö jo oisi! Hiljaa, sielu, siksi!
Työt kehnot ihmissilmä ilmi saa,
Vaikk' allensa ne peittäis vankka maa.
(Menee.)
Kolmas kohtaus.
Huone Poloniuksen talossa.
(Laertes ja Ophelia tulevat.)
Kaluni laivall' ovat; hyvästi!
Kun tilaisuutta on ja tuulet sopii,
Äl' uinaa, sisko, tietoj' anna mulle.
Sit' epäiletkö?
Mitä Hamletiin
Ja hänen lemmenvehkeisiinsä tulee,
Se tapaa vaan on, veren tuoma oikku,
Keväinen kukka, varhainen, mut hento,
Suloinen, mutta pian haihtuvainen,
Vaan tuoksua ja hetken huvitusta,
Ei muuta.
Eikö muuta?
Ei, ei muuta.
Näet, luonnon varttuess', ei yksin ruumis
Ja jänteet vartu; kun tuo templi kasvaa,
Edistyy sielun sekä hengen voimat
Samassa myös. Kenties hän nyt sua lempii,
Ja viel' ei tahdon puhtautta tahraa
Likainen vilppi; mutta varo, hällä
Suur' arvo on, eik' omaa tahtoa,
Sill' itse hän on säätyns' alamainen;
Hän ei saa, halvan kansan lailla, itse
Valita; sillä valtakunnan etu
Ja onni riippuu hänen naimisestaan,
Ja senvuoks hänen valintansa määrää
Sen ruumiin suostumus, min pää hän on.
Jos nyt hän sanoo sua lempivänsä,
Niin viisast' on hänt' uskoa sen verran,
Kuin säätynsä ja asemansa mukaan
Hän teossa voi näyttää; siis sen verran,
Kuin Tanskan kansan yhteis-ääni myöntää.
Siis varo, mikä tahra kunnialles,
Jos, liiaks suostuin hänen lauluihinsa,
Sydämmes hukkaisit ja puhtaan aartees
Avaisit hillittömän himon saaliiks.
Ophelia, kallis sisko, varo tuota;
Ja lempes jälkijoukoss' aina pysy,
Himojen vaaroist', iskuist' etähällä.
Sive'in impi on jo tuhlaavainen,
Jos kuulle sulonsa hän paljastaa.
Parjaajan ruoskaa puhtainkaan ei vältä;
Syö usein mato kevään kukkaset,
Viel' ennenkuin ne silmikostaan puhkee;
Ja nuoruudenpa raittiiss' aamukasteess'
On ilmanhengen myrkky tarttuvaisin.
Siis varo! Pelko luotettavin suoja
Ja nuoruus pahin viettelysten tuoja.
Sun hyvän oppis suljen sydämmeeni
Sen vartijaks. Mut, veikko, älä ole
Kuin inha pappi, joka muille näyttää
Tiet' ohdakkeista, jyrkkää taivaaseen,
Mut pöyhkeän ja irstaan rentun lailla
Himojen kukkastietä itse kulkee,
Hyläten omat neuvons'.
Älä pelkää.
Liiaksi viivyn; -- mutta tuossa isä!
(Polonius tulee.)
Kahdesti siunatull' on kahden onni,
Ja kahdet jäähyväiset hyvää tietää.
Laertes, vielä täällä? Hyi! Pois laivaan! Purjeittes liepeillä jo tuuli liehuu;
Ja nämät harvat säännöt muistoos paina:
Äl' ääneen lausu mietteitäs, ja tekoon
Äl' äkkipikaist' ajatusta laske.
Sa nöyrä ole, vaan äl' alhainen;
Jos hyväks koitellun saat ystävän,
Sydämmees sido hänet vaskiköysin;
Mut kättäs älä hiestaa liittymällä
Jokaiseen höyhettömään keltanokkaan.
Sa riitaa karta, vaan jos riitaan joudut,
Niin laita, että riitamies sua karttaa.
Jokaista kuule, harvan kanssa haasta;
Syyt ota varteen, tuomiotas säästä.
Pukusi komea, jos varas sietää,
Vaan turha ei, ei kirjava, mut uljas,
Sill' usein miestä puvust' arvostellaan,
Ja Ranskan korkeimmilla säätyläisill'
On, erittäinkin tässä, hieno aisti.
Äl' ota lainaa, äläkä myös anna,
Sill' usein laina ystävän vie myötään,
Ja veloist' aisti talouden tylstyy.
Mut etenkin: äl' itseäsi petä,
Ja siitä seuraa, niinkuin päivää yö,
Ett'et voi pettää muita. Herran haltuun!
Nää neuvot siunauksessa kypsykööt!
Nöyrimmät jäähyväiset, isä hyvä!
Jo aika rientää; mene, seuras vartoo.
Ophelia, hyvästi! ja muista tarkoin
Mun sanani.
Ne muistohoni olen
Ma sulkenut; sun hallussas on avain.
Hyvästi!
(Menee.)
Ophelia, hän mitä sanoi sulle?
Luvalla lausuin, sanan Hamletista.
Haa! Sepä oivaa! Kerrottu on mulle,
Ett' aivan usein nykyaikaan luonas
Hän viettää joutohetkiään, ja sinä
Hänt' alttiist' otat suosiolla vastaan.
Jos niin on, -- niinkuin mulle, varoitukseks,
On kerrottu, -- niin sen ma sulle sanon,
Ett' itseäs et käsitä niin selvään,
Kuin kunnias ja tyttäreni tulis.
Mik' ompi teillä työnä? Sano totuus.
Usean rakkauden merkin mulle
Hän suonut ompi.
Rakkauden! Jopa!
Sa haastelet kuin kypsymätön tyttö
Ja kokematon moisiin vaaran toimiin.
Luotatko noihin hänen merkkeihinsä?
En tiedä, isäni, mit' aatteleisin.
Isäni, lempens ilmoitti hän mulle
Siivolla tavalla.
Niin, ne ei laita tapoja; hyi, vaiti! --
Ja sanojensa vahvikkeeks hän, isä,
Pyhimmät valat Luojan nimeen vannoi.
Niin, teiren satimia. Tiedän, että,
Kun veri kuohuu, sydän tulvanansa
Valoja valaa kielellen. Nuo liekit
Enemmän loistoa kuin lämmint' antaa
Ja sammuvat jo kesken syttymistään;
Niit' älä tuleks usko. Tästä lähtein
Visummin käytä neitseen-arvoas,
Ja seuraas katso paremmaks, kuin että
Ain' altis käskyst' olet. Hamletista
Sen verran usko, että on hän nuori,
Ja suuremp' ala hällä liikkua
Kuin sulla. Lyhykäisesti, Ophelia,
Äl' usko hänen valojaan, ne pettää,
Ne puvun kanss' ei ole yhtä karvaa,
Vaan saastaisia himoja ne puoltaa,
Kuin tekohurskaat parittajat hiiskuin,
Paremmin vietelläkseen. Sanon suoraan:
Et pienintäkään jouto-aikaa niin saa
Täst' edes halveksia, ettäs sitä
Hamletin kanssa haastamalla tuhlaat.
Se muista, varo itses; tule tiehes.
Ma teille, isä, olen kuuliainen.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Terassi.
(Hamlet, Horatio ja Marcello tulevat.)
Tuimalta tuntuu sää; on oikein kylmä.
On kirpeä ja julma pakkanen.
Mit' ompi kello?
Lähes kaksitoista.
Ei, lyönyt on se.
Onko? Sit' en kuullut.
Nyt lähestyypi siis se hetki, jolloin
On tapa kummituksen ilmestyä.
(Torventoitotuksia ja tykinlaukauksia näyttämön takana.)
Mut mitä tämä tietää?
Kuningas tään yön valvoo, juo ja mässää,
Ja peuhaa telmivissä tansseissa;
Ja aina, kun hän ryypyn renskaa lainoo,
Niin räikkyin rummut, torvet julistavat,
Ett' on hän miesi juomaan.
| Tuoko tapa? |
On, ihan oikein. -- Mutta minusta
-- Vaikk' olen täällä syntynyt ja näissä
Oloissa kasvanut -- on tätä tapaa
Jalompi rikkoa kuin seurata.
Nuo huimaisevat humut meille tuottaa
Muilt', idän, lännen kansoilt', ivaa, pilkkaa:
Juopoiksi meitä sanovat ja sioiksi;
Ja tämä, totta tosiaankin, riistää,
Töiltämme, vaikka kuinka arvokkaatkin
Ne oisi, maineen ytimen ja mehun.
Niin yksityisenkin käy usein, että
Pilaava luonnon-vamma, joka ehkä
On synnynnäinen, -- johon hän on syytön,
Kosk' alkuaan ei määrätä voi luonto --
Ja liiallista veren taipumusta
Jok' usein järjen sulut, saarrot murtaa,
Tai tottumusta, joka liiaks haaskaa
Hyvien tapain muodon: -- että, sanon,
Se, joll' on ykskin vamman merkki, -- joko
Sattuman pilkku taikka luonnon luoma,
Häll' olkoon, puhtaana kuin armon lähde
Muut mahdolliset ihmis-avut kaikki,
Niin tää yks vika kaikki turmeleepi
Yleisön silmissä; yks hiukka pahaa
Pilaapi oivan aineen, hukuttaa sen
Likaansa aivan.
(Haamu tulee.)
Katsokaa! se tulee.
Avuksi enkelit ja taivaan armot!
Sa hurskaan henkikö vai häijy peikko?
Taivaanko tuoksun tuot vai hornan tunkan?
Sun aikees armaatko vai ilkeät?
Mun saattaa uteljaaksi outo muotos.
Sua kutsun Hamletiksi, kuninkaaksi,
Isäksi, Tanskan valtiaaksi. Vastaa!
Mua älä sorra epätietoon; sano,
Miks pyhät luusi, kuoloon vihityt,
Hajoitti käärinliinansa? miks hauta,
Johonka näin sun rauhaan vaipuvan,
Loi raskaat, marmoriset leukans' auki
Ja maalle viskas sun? Se mitä tietää,
Kun sinä, kuollut ruumis, pantsar' yllä,
Kuun välkkehessä kummittelet, tehden
Yön hirveäksi; ja me, luonnon narrit,
Väristen aatoksia hautelemme,
Jotk' aivan yli ymmärryksen käyvät.
Mit' on se? Sano! mitä tulee meidän?
(Haamu viittaa Hamletille.)
Hän viittaa teitä kanssaan, niinkuin tahtois Hän teille yksin jotain ilmoittaa.
Kas, kuinka lempeällä katsannolla
Hän teitä syrjäisempään paikkaan viittaa;
Vaan älkää menkö.
Älkää, Herran tähden!
Ei puhu hän; ma senvuoks häntä seuraan.
Oi, älkää, prinssi!
Mitä peljättävää?
En neulan hintaa hengelleni pane;
Ja mitä voi hän sielulleni tehdä,
Jok' ompi kuolematon kuin hän itse?
Hän viittaa yhä: -- minä seuraan häntä.
Mut virran luo jos viettelis hän teitä,
Tai huipulle tuon huiman kallion,
Jok' ulommaksi juurtaan mereen antaa,
Ja siellä uuteen hirmumuotoon muuttuis,
Mi järjen voiman teiltä veis ja hulluks
Tekisi teidät? Aatelkaapa tuota.
Se paikka hullun houreit' ilmankin
Jokaisen tuottaa aivoihin, jok' alas
Niin monen syllän päästä mereen katsoo
Ja allaan pauhaavan sen kuulee.
Hän viittaa yhä: -- mene, minä seuraan.
Te ette mennä saa.
Pois kätenne!
Mut älkää menkö.
Kohtaloni kutsuu,
Ja ruumiin suoni pieninkin käy vahvaks
Kuin Numidian jalopeuran jänne. --
(Haamu viittaa.)
Hän yhä viittaa. -- Päästäkää mua, herrat. --
(Irrottaa itsensä heistä.)
Jumal' auta, haamuksi sen teen, jok' estää Mua nyt; -- pois! sanon. -- Mene, minä seuraan.
(Haamu ja Hamlet menevät.)
Tuo mielen haave hänet hulluks saattaa.
Jäljessä! Totella hänt' emme saa.
Niin, seuratkaamme. -- Miten päättyy tämä?
Jotakin Tanskan valtioss' on mätää.
Sit' ohjatkohon Luoja!
Seuratkaamme!
(Menevät.)
Viides kohtaus.
Syrjäinen paikka terassilla.
(Haamu ja Hamlet tulevat.)
Mua minne viet sä? Kauemmaks en seuraa.
Mua kuule.
Kuulen.
Kohta koittaa hetki,
Taas jolloin kuumaan tulikivi-liekkiin
Palata täytyy mun.
Sua, henki parka!
Mua älä sääli; hartaasti vaan kuule, Mit' ilmoitan.
Mun tulee kuulla; puhu.
Ja kostaa myös, kun kuullut olet.
Mitä?
Min' olen isäs henki,
Tuomittu ajaks öisin kulkemaan,
Ja päivät paastoomahan valkeassa,
Siks kunnes elämäni inhat synnit
Tulessa puhdistuvat. Jos ois lupa
Ilm' antaa vankeuteni salaisuudet,
Tarinan kertoisin, min lientein sana
Veis sulta mielen, veren nuoren hyytäis,
Kuin tähdet radaltansa silmät syöksis,
Hajoittais sykkyräiset suortuvat
Ja joka hiuskarvan pystyyn nostais
Kuin hurjan piikkisian harjakset.
Mut ijäisyyden töit' ei eläväiset
Saa korvat tietää. -- Kuule, Hamlet, kuule,
Jos armast' isääs rakastit sä koskaan, --
Oi, Herra taivaan!
Murhansa julma, luonnoton sa kosta.
Murhansa?
Murhansa, jok' on itsestään jo julmaa,
Mut tämä luonnottomin, kauhein, julmin.
Se kerro siis, jott' yhtä kerkein siivin,
Kuin hartaus ja rakkauden aatos,
Ma kostoon syöstä saan.
| Sa suostut, huomaan. |
Hitaampi rasvaist' yrttiä sä oisit,
Mi Lethen rannoill' itsehensä lahoo,
Jos täst' ei mieles kiihtyis. Kuule, Hamlet,
Käy huhu, että maatessani käärme
Mua pisti puistossa; näin koko Tanskaa
Tuon valheellisen tiedon kautta häijyst'
On petetty; mut, jalo nuorukainen,
Se käärme, joka hengelt' isäs pisti,
Nyt kantaa kruunua.
Oi, aavistusta!
Mun setäni.
Se sukurutsa, haurelias peto,
Älynsä tenholla ja konnan-taidollaan,
(Kirottu äly tuo ja taito, joilla
Noin voimaa vietellä!) sai puolisoni --
Tuon tekopuhtaan -- riettaan himon helmaan.
Oi, Hamlet, mikä lankeemus ja petos!
Mua kohtaan, jonka rakkaus niin puhdas,
Ett' aina vihkivalan kanssa kulki
Se käsityksin; ja noin aleta
Tuon hylyn pariin, joka lahjoiltansa
Mun suhteeni on vaivainen!
Mut niinkuin siveys ei koskaan horju,
Vaikk' irstaus sitä kiehtois taivaan-kaunein,
Samaten himo, helmoiss' enkelinkin,
Vuoteeseen taivahaiseen kyllästyy,
Ja vainun saapi haaskasta.
Mut, vait! On niinkuin tuntuis aamun henki.
Siis lyhyeen: kun puistoss' iltapuolla
Ma tavan mukaan nukuin, hiipi setäs
Mun turvattoman päälle, pullossa
Kirotun villikaalin mehua,
Ja valoi korvieni soliin tuota
Pitali-nestettä, joll' ihmisvereen
Niin vihollinen vaikutus on, että
Se, nopeaan kuin elohopea,
Kaikk' ihmisruumiin aukot, solat kiertää,
Ja äkkiä, kuin hapan aine maidon,
Verenkin kirkkahan ja terveen hyytää
Ja kokoon juoksuttaa. Niin kävi mun;
Äkisti ruohtui, niinkuin Latsaruksen,
Pahoille, ilke'ille ruville
Sileä, puhdas ihoni.
Näin multa, nukkuvalta, veli ryösti
Kerrassaan hengen, kruunun, vaimon; tappoi
Mun synnin helmaan, Herran ehtoollista
Ja rippiä ja voitelua vailla,
Ja valmistumatonna tilille
Mun työnsi, synnit kaikki hartioilla.
O, julmaa, julmaa, ylen määrin julmaa!
Jos sydän sull' on, älä kärsi tuota,
Äl' anna Tanskan valtavuoteen tulla
Himoisen, hauraan sukurutsan käsiin.
Vaan, miten teetkin työs, sä sieluasi
Vain älä tahraa, äidillesi älä
Sä kosta: taivas häntä rangaiskoon,
Ja okaat, poveen kätkeyneet, siellä
Kirvellen pistelkööt. Nyt hyvästi!
Jo kiiltomato huoment' ennustaa,
Sen valo tehoton jo vaalistuupi.
Hyvästi, Hamlet, hyvästi! Mua muista!
(Katoaa.)
Kaikk' ilman vallat! Maa! Ja mitä vielä?
Kutsunko hornan myös? Hyi! -- Kestä, sydän!
Koht' älkää vanhetko, te jänteet! Jäykäks,
Mun ruumiini! -- "Mua muista!" Henki raukka,
Sen teen, niin kauan kuin vaan muisto säilyy
Täss' sekavassa kallossa. Sun muistan!
Pois muistokirjastani pyyhin kaikki
Katalat, tyhmät lorut, kaikki kaavat,
Kaikk' oppilauseet, entisyyden jäljet,
Joit' ahkeruus ja nuoruus siihen piirsi,
Ja sinun käskys yksinään ma suljen
Ajuni kirjaan, hämmästymätönnä
Halvempiin aineisin; niin, jumal' auta!
Voi sua, viheliäinen nainen!
Sua, konna, naurusuu ja häijy konna!
Esille kirja! -- Muistoon täytyy panna,
Ett' ihminen voi nauraa, yhä nauraa,
Ja sentään olla konna; tiedän varmaan,
Ett' ainakin niin Tanskassa on laita.
(Kirjoittaa.)
Siin' olet, setä! -- Toimeen! Tunnussana
Se kuuluu: "hyväst', hyvästi, mua muista."
Sen olen vannonut.
HORATIO (Ulkoa.)
Hoi, prinssi!
MARCELLO (Ulkoa.)
Prinssi, hoi!
HORATIO (Ulkoa.)
| Hänt' auta, Luoja! |
MARCELLO (Ulkoa.)
Niin tapahtukoon!
HORATIO (Ulkoa.)
Hoi, heleijaa, prinssi!
Heleijaa, pojat! Tule, lintu, tule![2]
(Horatio ja Marcello tulevat.)
Kuin voitte, prinssi?
Mitä kuuluu, prinssi?
Oi, ihmeellistä!
Kertokaa, ma pyydän.
En, te sen ilmoitatte.
Jumal' auta,
En minä.
Min' en myös.
Mit' arvelette?
Sit' oisko ihmissydän voinut luulla? --
Vait' olla lupaatten?
HORATIO ja MARCELLO.
Nimessä taivaan!
Ei ole konnaa koko Tanskan maassa,
Jok' ei ois aika lurjus.
Ei tarvis hengen nousta haudastaan
Sit' ilmoittamaan.
Oikein, aivan oikein.
Siis, kursaamatta, parhaaks katson, että
Nyt kättä paiskaamme ja eroamme;
Te käytte, minne työt ja halut kutsuu, --
Näet haluja ja töitä jokaisella
On tavallansa, -- minä, halpa raukka,
Käyn rukoilemaan.
Sekaista, hurjaa puhetta on tuo.
Jos teitä pahoitin, sit' oikein kadun,
Sydämmest' aivan.
Ei, ei pahaa mitään.
Nimessä pyhäin! pahaa on, Horatio,
Ja paljon pahaa. Mitä haamuun tulee,
Niin on se kunnon henki, sen voin taata.
Halunne tietää, mitä välillämme
On tapahtunut, voittakaa. Nyt, veikot,
Nimessä veljeyden, ystävyyden
Ja kumppanuuden, yksi halpa pyyntö.
Mik' on se, prinssi? Valmiit olemme.
Älkäätte koskaan kertoko, min näitte Tän' yönä.
HORATIO ja MARCELLO.
Emme.
Hyvä, vannokaa.
Nimessä kunniani, min' en kerro.
En, kunniani nimessä, myös minä.
Tuon miekan kautta!
Me jo vannoimme.
Tuon miekan kautta, sanon.
HAAMU (Maan alta.)
| Vannokaa! |
Haa! niinkö, mies? Vai siellä, kelpo poika?
Kas niin, -- te kuulette sen kellarista, --
Nyt vannokaatte.
Vala lukekaa.
Ett'ette koskaan kerro, mitä näitte,
Tuon miekan kautta vannokaatte.
HAAMU (Maan alta.)
Vannokaa!
Hic et ubique? Paikkaa muuttakaamme. --
He, tänne, hyvät herrat,
Ja käsi miekalleni taas: ett'ette
Te koskaan kerro, mitä kuulitten,
Tuon miekan kautta vannokaatte.
HAAMU (Maan alta.)
Vannokaa!
Niin oikein, vanha myyrä! Joutuun kaivat.
Sep' oiva vallinluoja! -- Vielä kerran.
Nimessä taivaan, outoa ja kummaa!
No, sano tervetulleeks outo vieras!
Horatio, taivaassa ja maass' on paljoa,
Jot' ei sun järkioppis uneksikaan.
Mut tulkaa. -- Vannokaa, ett'ette koskaan,
Niin totta kuin teit' armo auttakoon,
Vaikk' oisi mulla käytös kuinka outo, --
Kosk', ehkä, vasta-edes katson hyväks
Ruveta hupsun tapaiseksi, -- että,
Kun näin mun näätte, silloin ette koskaan
Ristissä käsin näin, tai päätä puistain,
Tai lauseit' epäilyttäviä lausuin,
Kuin: "Niin, niin, tuon tunnen"; -- tai: "Voisin, kun vaan tahtoisin"; --
Tai: "Jos tohtis vaan"; -- tai: "On niitä, jotka tietää"; --
Tai moisill' umpilauseill' ilmaise
Minusta mitään tietävänne: -- että
Sit' ette tee, niin totta kuin teit' armo
Hädässä auttakoon, se vannokaa!
HAAMU (Maan alta.)
Vannokaa!
Pois rauhaan, henki häiritty! -- Nyt, herrat,
Sulimmat jäähyväiset teille lausun,
Ja jos niin halpa mies, kuin Hamlet, teille
Osoittaa jollakin voi ystävyyttään,
Ei tahto puutu, suokoon Luoja. Pois nyt;
Mut sormi huulill' aina, muistakaatte.
Sijoiltaan aika mennyt on; -- voi, että
Juur' minä synnyin laittamaan sit' ehjäks!
Nyt tulkaa; yhdessä me menkäämme.
TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Huone Poloniuksen asunnossa.
(Polonius ja Reinhold tulevat.)
Vie hälle rahat nuo ja kirjeet, Reinhold.
Kyll', armollinen herra.
Ja viisaast' oikein tekisit sä, Reinhold,
Jos, ennenkuin käyt luonaan, tiedustaisit
Vähäisen käytöstään.
Sit' aioinkin.
No, hyvä, hyvä. Ensin, näet, kysyt,
Kuin monta tanskalaist' on Pariisissa,
Ja keitä, mistä, kuinka elävät,
Ja millä, kenen seurassa, ja miten.
Ja kun näin kiertäin, kaartain huomaat, että
On poikan' tuttu, silloin lähemmäksi
Sa karkaat kysymyksilläs; hänt' olet
Vaan hiukan tuntevanas; sanot näin:
"Ma tunnen hänen isäns', ystävänsä
Ja, osaks, hänet"; -- ymmärrätkö, Reinhold?
Kyll', aivan hyvin.
"Osaks hänet, mutta",
Voit lisätä, "en tarkoin; vaan jos on hän
Se, joksi luulen, on hän sangen hurja,
Sen ja sen tapainen"; -- voit valhetella
Hänestä, mitä tahdot, mut ei mitään,
Mi loukkais kunniata, muista se;
Vaan tuollaisia hurjan, huiman töitä,
Jotk' ovat nuoruuden ja vapauden
Tovereiks yleisesti tunnetut.
Kuin kortinlyönti?
Niin, tai juominen,
Miekkailu, kiroominen, riidanhimo,
Huoraaminen: niin pitkälle voit mennä.
Se loukkais kunniata, hyvä herra.
Ei suinkaan, kun vaan moitteitasi höystät.
Mut älä lisää, hälle häpeäksi,
Ett' oisi hillitön hän nautinnoissaan,
Sit' en ma sois; vaan viat tee niin kauniiks,
Kuin oisi ne vaan vapauden tahraa,
Tulisen mielen ilmi leimahdusta,
Ja veren hillittömän irstaisuutta,
Jot' ei voi kenkään välttää.
| Mutta, herra,-- -- |
Miks tätä käskenkö?
Niin, sitä tietää
Ma tahtoisin.
Niin, tuumani on tämä,
Ja, luullakseni, varma on se juoni:
Nuo turhat virheet poikaani sa heität
Kuin työssä saadun, pienen tahran vaan.
Huomaahan:
Jos puhekumppanis nyt, jota tutkit,
Tuon nuorukaisen joskus syypääks nähnyt
On näihin vikoihin, niin varmaankin hän
Lopettaa tähän tapaan: "herraseni",
Tai niin, tai: "ystävä", tai: "hyvä herra", --
Sen mukaan, miten sen maan tapa on,
Tai arvo muuten vaatii.
| Hyvä, hyvä. |
Ja sitten tekee näin hän, -- näin hän, -- Mitä
Olinkaan sanoa? -- Hiis olkoon, jotain
Sanoa piti mun; -- ma mihin jäinkään?
Lopettaa tähän tapaan: "herraseni",
Tai: "ystävä" tai niin, tai: "hyvä herra".
Lopettaa tähän tapaan, -- niin, niin aivan:
Näin päättää hän: -- "sen verran tunnen; hänet
Ma eilen näin, tai jolloinkulloin toiste;
Sen ja sen kanssa; ja, kuin sanoitten,
Löi milloin korttia hän, milloin juopui,
Ja milloin tappeli hän pallisilla."
Tai näinkin: "milloin kulki huonoon paikkaan",
-- Se on, näet, porttolaan, -- tai jotain muuta. --
Ja katsos nyt:
Totuuden touta näin käy valheen syöttiin;
Ja näin me viisaat älyniekat voimme
Salaisten juonten sekä mutkain kautta
Ja kiertoteisin tulla itse tielle.
Tään opin, neuvon mukaan poikaani
Nyt tiedustele. Käsitäthän, mitä?
Käsitän.
Herra kanssas! Hyvästi!
Mut, hyvä herra --
Hänen halujansa
Omistas arvaa.
Kyllä.
Katso, että
Hän soitantoaan harjoittaapi.
Kyllä.
Hyvästi!
(Reinhold menee.)
(Ophelia tulee.)No, Ophelia? mitä nyt?
Voi isäni, ma säikähdin niin kovin.
No mistä, Herran nimessä?
Kun huoneessani ompelin, niin astui
Eteeni Hamlet, jakku aivan auki,
Hatutta päin ja sukat likaisina
Ja sitehittä nilkoiss' asti roikkuin,
Kuin vaate kalvas, kalisevin polvin,
Ja katsanto niin kurjan surkea,
Kuin ois hän helvetistä maalle syösty
Kauheita kertomahan.
Hourupäissään
Kai rakkaudesta?
En tiedä, isä,
Mut pahoin pelkään.
Mitä sanoi hän?
Hän tarttui kouristaen ranteeseni,
Siit' astui taappäin käsivarren matkan,
Ja, toinen käsi silmäin yli näin,
Hän kasvojani tarkkaan katsoi, niinkuin
Niit' olis piirtää aikonut. Näin seisoi
Hän kauan. Vihdoin, kättäni hän puisti
Ja nyökyttäin näin kolme kertaa päätään,
Niin haikeasti huokasi ja syvään,
Kuin olis ruumis rusentunut aivan
Ja henki lähtenyt. Mun sitten päästi,
Ja, pää yl' olan taappäin kääntyneenä,
Tien näkemättään löytävän hän näytti:
Ovelien silmäins' avutta hän astui
Ja loi ne minuun, kunnes katosi.
Käy, seuraa mua; kuningasta etsin.
Tää oikein rakkauden hourett' on,
Jok' omaan vimmapäisyyteensä sortuu,
Ja hurjiin töihin tahdon vie niin hyvin
Kuin moni muukin himo taivaan alta,
Mi luontoamme vaivaa. Häntä säälin. --
Ehk' olit tyly hälle viime-aikaan?
En, isäni; vaan käskystänne kirjeet Pois lähetin ja pääsyn hältä kielsin.
Hän siit' on hulluks tullut. Kadun, ett'en
Älynnyt paremmin hänt' urkkia;
Sen leikinteoks luulin vaan ja aikeeks
Sua turmella. Tuo hiiden epäluulo!
Yht' omituista meille vanhuksille
On liioiteltu, turha luulotus
Kuin nuorisolle miettimisen puute.
Nyt kuninkahan luo: tään hälle kerron;
Enemmän kiusaa tuottais salaaminen
Kuin vihaa lemmen ilmiantaminen.
Tule.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Huone linnassa.
(Kuningas, kuningatar, Rosencrantz, Gyldenstern ja seuralaisia tulee.)
No terve, Rosencrantz ja Gyldenstern!
Ei harras halu yksin nähdä teitä,
Apunne tarvekin se meitä vaatii
Näin jouduttamaan teitä. Tuttu teille
Hamletin muutos on; sen siksi sanon
Kun ennellään ei ole sisänäinen
Eik' ulkonainen ihminen. Mi lienee,
Pait isän kuolemata, vienyt hältä
Näin kaiken itsetuntemuksen, sit' en
Voi aavistaakaan. Pyydän teitä, herrat,
Kosk' ootte hänen kanssaan kasvaneet,
Ja yhdenikäiset ja luonteisetkin,
Ett' tänne hoviin suvaitsette jäädä
Vähäksi aikaa, häntä seurassanne
Huveihin viehtämään, ja urkkimahan
Sen verran, kuin vaan tilaisuus sen sallii,
Häll' onko joku tuntematon vaiva,
Jot' auttaa voisi, jos sen saisi tietää.
Hän usein teistä puhuu, hyvät herrat:
Ja, varma olen, kaht' ei ole toista
Hänelle rakkaampaa. Jos suvaitsette
Sen ystävyyden työn nyt meille tehdä,
Ett' ajan jonkun täällä vietätten,
Apuna edistäen toiveitamme,
Niin käyntinne niin teille palkitsemme,
Kuin tulee kiitollisen kuninkaan.
Teill', armolliset majesteetit, on
Rajaton valta suurta tahtoanne
Enemmän käskyn muodoss' ilmoittaa
Kuin pyynnön.
Kumpaistakin tottelemme,
Ja, kaikin voimin alttihina teille,
Me tarjoamme nöyräst' apuamme
Ja käskyä vaan odotamme.
Kiitos,
Ylevä Gyldenstern ja Rosencrantz!
Kiitos,
Ylevä Rosencrantz ja Gyldenstern!
Ja, pyydän, poikani luo heti käykää,
Tuon muuttunehen raukan. -- Joku teistä
Nuo herrat vieköön Hamlet prinssin luokse.
Jumala suokoon käyntimme ja työmme
Hänelle iloksi ja avuks.
Amen!
(Rosencrantz, Gyldenstern ja muutamia seuralaisia lähtee.) (Polonius tulee.)
Kuningas hyvä, lähettiläät Norjast' On tervehinä palannehet.
Aina
Sin' olet hyväin sanomien tuoja.
Niin, enkö? Olkaa varma, kuninkaani,
Kuin sieluni on tehtäväni pyhä
Niin Jumalaa kuin kuningasta kohtaan.
Nyt luulen, -- aivoni jos yhtä tarkan
Saa vainun sukkeluuden jäljistä
Kuin ennen, -- luulen, sanon, keksineeni
Hamletin hulluutehen tosi syyn.
Se kerro, sitä kuulla haluan.
Mut lähettiläät ensin; sitten tulee Pitojen päällisruoaks uutiseni.
Heit' itse pyydä sisään tulemaan. --
(Polonius menee.)
Hän sanoo, armas Gertrud, keksineensä
Poikamme epävointiin syyn ja juuren.
Syy, varon ma, ei muu kuin isän kuolo
Ja meidän liian kiire naimisemme.
Siit' otan selvän.
(Polonius palajaa, Voltimand ja Cornelius mukana.)
Terve, ystäväni!
No, Voltimand, mit' uutta Norjasta?
VOLTIMAND. Suotuisin vastaus terveisiin ja pyyntöön,
Kuningas oiti pani estämään
Veljensä-pojan pestaukset, jotka
Hän luuli varusteiksi Puolaa vastaan,
Mut, tarkoin tutkittuaan, huomas, että
Ne teitä koski, herrani. Siit' äissään,
Kun vanhaa, heikkoa ja sairasta
Näin viekkaast' eksytettiin, vangitutti
Hän Fortinbrasin. Tämä heti nöyrtyi,
Sai vanhukselta nuhteita ja vihdoin
Sedälleen vannoi, ett'ei enää koskaan
Hän tarttuis Tanskaa vastaa aseisiin.
Iloiten tuosta vanhus hälle antoi
Eläkkeeks kolmetuhat kruunua
Ja täyden vallan viedä Puolaa vastaan
Ne soturit, jotk' oli pestannut;
Ja pyytää, kuten täss' on selvitetty,
(Antaen hänelle paperin.)
Ett' armost' antaisitte tämän joukon
Vapaasti käydä halki maittenne,
Sellaista vakuutta ja palkkaa vastaan,
Kuin säätää kirja tää.
Se mieleen meille;
Lukea tahdomme sen aikanansa,
Asiat' aatella ja vastata.
Kuitenkin, kiitos oiva toimestanne!
Levolle menkää. Illaks tervetulleet
Pitoihin tänne!
(Voltimand ja Cornelius menevät.)
Nyt se toimi päättyi.
Mun herrani ja armollinen rouva,
Selvittää tässä, mit' on majesteetti
Ja mitä velvollisuus on, ja miksi
Yö yötä, päivä päivää, aika aikaa,
Ois päivän, yön ja ajan tuhlaamista.
Siis, kosk' on lyhyys viisauden sielu
Ja laajuus vaan sen ruumiin koristetta,
Niin olen lyhyt. Poikanne on hullu:
Ma sanon hullu; sillä mitä muuta
On hulluus, jos sen tarkoin määrittelet,
Kuin ett'et ole muuta kuin vaan hullu.
Mut olkoon.
Mutkat pois ja asiaan.
En käytä, rouva, mutkia, sen vannon.
Hän hullu on, se totta; totta, että
Se paha on, ja paha, että totta.
Hupainen sananväänne; mutta pois se!
En käytä mutkia. Siis myöntäkäämme,
Ett' on hän hullu. Jäljellä nyt, että
Syyn harkitsemme tähän muutokseen,
Tai oikeammin: puutokseen; näet, tuolla
Puutteellisella muutoksell' on syynsä.
Niin siihen jäämme nyt, ja se on jäännös.
Nyt aatelkaa:
On tytär mulla, -- on, kosk' on hän mun --
Jok' antoi, niinkuin lapsen tulee, mulle,
Huomatkaa, tämän. Päättäkää nyt itse.
"Taivaalliselle, sieluni epäjumalalle, kauniiksi kaunistetulle Ophelialle."
Huono sanantapa, hävytön sanantapa: "kaunistettu" on hävytön sanantapa. Alutta kuulkaa nyt. -- Niin:
"Hänen komealle valkopovellensa, nämä" j.n.e.
Tuon onko Hamletilta saanut häh?
Ma kaikki kerron, rouva; malttakaa. --
(Lukee.)
"Epäile tähden paloa
Ja kirkkaan päivän valoa;
Totuutta valheeks luule,
Mut lempeäni kuule.
Oi, kallis Ophelia! Minulta sujuu huonosti tuo runomitta. Mulla ei ole taitoa huokauksiani mitata; vaan että sua suuresti lemmin, sinä sydämmeni lemmitty, usko se. Jää hyvästi.
Ijäti sinun omasi, armahin neito, niin kauan kuin tämä ruumis elää.
Hamlet."
Tään tyttäreni näytti, niinkuin piti,
Ja lisäks hänen kosintansa, miten
Se kävi, ajan, paikan, tavan, kaikki
Hän uskoi mulle.
Mitä? Tyttö siihen
Suostuiko?
Mitä minust' aattelette?
Ett' oletten te jalo, kunnon mies.
Sen näytän. Mitä luulisitte, jos
Tuon lemmenkiihkon vauhdiss' oisin nähnyt,
-- Sen huomasinkin, tietkää, ennenkuin
Sen tyttö kertoi, -- mitä luulisitte,
Te, armas kuningas ja kuningatar,
Jos kirjalaukkuna tai lompakkona
Ma oisin heille ollut; viihdytellyt
Vaan sydäntäni, mykkänä ja vaiti,
Ja jouten heidän tointaan katsellut?
Mit aattelisitte? Ei, suoran lausuin
Ja neuvoin nuorta neitostani näin:
"On Hamlet prinssi sulle liian suuri,
Ei käy se laatuun"; sitten häntä käskin,
Ett' erillään hän prinssin seurast' oisi
Ja lahjat kieltäis pois ja sanantuojat.
Näin tein, ja neuvot hyväkseen hän käytti.
Mut Hamlet, hyljättynä, -- lyhyesti, --
Tul' ensin synkäks, sitten syömättömäks,
Ja sitten unettomaks, sitten heikoks,
Ja sitten löyhäks, ja niin askelittain
Hulluksi noin ja vimmapäiseks, joka
Surettaa meitä kaikkia.
| Ja tuonko |
Syyks luuletten?
Voi olla, siltä näyttää.
Niin onko käynyt milloinkaan, ma kysyn,
Ett' olen varmaan sanonut: "niin on",
Ja toisin ollut on?
Ei, tietääkseni.
POLONIUS (osoittaen päätään ja kaulaansa).
Tuo tuosta eroittakaa, jos on toisin.
Ja jäljen kun vaan löydän, kyllä keksin,
Miss' salattun' on totuus, vaikka ois se
Maan uumenissa.
Mitä tulis tehdä?
Kuin tiedätten, hän usein tuntikaudet
Käy täällä käytävässä.
Se on totta.
Ophelian silloin hänen luokseen päästän;
Me seinäverhon taakse kätkeymme
Ja tarkkaamme. Jos Hamlet hänt' ei lemmi
Eik' ole järjiltään siis senvuoks mennyt,
Niin virkamiehenä en pyydä olla,
Vaan auran kurkeen tartun.
| Tehdään se. |
Mut, kas, kuin synkkänä hän käy ja lukee, Tuo raukka, tuolla.
Pois, ma pyydän, menkää.
Het' isken häneen kiinni; -- saanko luvan?
(Kuningas, kuningatar ja seuralaiset menevät.) (Hamlet tulee lukien.)
Kuin voitte, hyvä Hamlet prinssi?
Hyvin, Jumalan kiitoa.
Tunnetteko minua, hyvä prinssi?
Erinomaisen hyvin. Olette kalakauppias.[3]
En suinkaan, hyvä prinssi.
Sitten soisin, että olisitte niin kunniallinen mies.
Kunniallinen, niinkö, prinssi?
Niin, hyvä herra. Kunniallinen mies, tähän maailman aikaan, on yksi ulosvalittu kymmenestä tuhannesta.
Aivan totta, hyvä prinssi.
Sillä jos aurinko siittää matoja kuolleessa koirassa ja, jumalana, haaskaa suutelee.[4] -- Onko teillä tytärtä?
On, hyvä prinssi.
Älkää päästäkö häntä aurinkoon: Jumalan lahjat ovat siunausta; mutta mitä, jos tyttärenne tulisi siunattuun tilaan. -- Varokaa, ystävä.
Mitä tuolla tarkoitatte? -- (Syrjään.) Aina vaan tytärtäni! -- kuitenkaan ei hän alussa tuntenut minua; sanoi minua kalakauppiaaksi. Pitkälle mennyttä, pitkälle! Ja tosin minäkin nuoruudessani kärsin äärettömiä tuskia rakkauden takia, melkeinpä tuollaisia. Jos taas häntä puhuttelisin. -- Mitä luette, prinssi hyvä?
Sanoja, sanoja, sanoja.
Mistä asiasta on puhe, prinssi hyvä?
Kenen välillä?
Tarkoitan, mistä asiasta kirjassa on puhe?
Parjauksista, herraseni. Tämä ilkkuva konna[5] tässä väittää, että vanhoilla miehillä on harmaa parta, että heidän kasvonsa ovat ryppyiset, että heidän silmistänsä tippuu sitkeätä rukaa ja pihkaa, ja että heillä on ylenmääräinen älyn puute ja sitä paitse sangen heikot lanteet. Vaikka nyt lujasti ja vakavasti kaiken tämän todeksi uskon, en kuitenkaan katso soveliaaksi, että sitä näin kirjaan pannaan: sillä te itse, herraseni, tulisitte yhtä vanhaksi kuin minä, jos voisitte ravun lailla käydä takaperin.
POLONIUS (syrjään).
Vaikka tuo on hulluutta, on siinä kuitenkin järjestystä. -- Ettekö
tahdo
lähteä pois täältä ilmanhengestä, hyvä prinssi!
Hautaaniko?
Tosiaankin, siellä on ilmanhengestä poissa. -- (Syrjään.) Kuinka sattuvia joskus hänen vastauksensa ovat! -- onnen lahja, joka usein hulluudelle sattuu, ja jota ei terve järki niin helposti keksi. Jätän hänet nyt, ja mietin keinoa, miten saada hänet ja tyttäreni yhtymään. -- (Ääneen.) Kunnioitettu prinssi, otan nöyrimmät jäähyväiset.
Ette, herraseni, voi mitään minulta ottaa, jota suuremmalla mielihyvällä antaisin, paitse henkeäni, paitse henkeäni.
Hyvästi, prinssi hyvä!
Noita ikäviä vanhoja narreja!
(Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)
Etsitte Hamlet prinssiä; tuoss' on hän.
ROSENCRANZ (Poloniukselle).
Jumalan rauha teille, herra.
(Polonius menee)
Kunnioitettava prinssi!
Rakkahin prinssi!
Hyvät kunnon ystäväni! Kuinka voit sinä, Gyldenstern? Ah, Rosencrantz! Hyvät veikot, kuinka voitte?
Niinkuin keskinkertaiset maan lapset ainakin.
Siinä onnelliset, ett'emme ole ylen-onnelliset. Emme ole ihan Onnettaren myssyn nyplänä.
Ettekä hänen kenkäinsä anturoina?
Emme kumpaakaan.
Tyyssijanne on siis hänen uumiensa kohdalla, tai hänen suosionsa keskipisteessä?
Niin tosiaankin, me olemme hänen uskotuitaan.
Salaisissa asioissa kaiketi? Aivan oikein: hän on portto. -- Mitä uutta?
Ei muuta, prinssi hyvä, kuin että maailma on tullut rehelliseksi.
Siis on tuomiopäivä tulossa; mutta uutisenne ei ole totta. Suokaa minun lähemmin tiedustella: mitä pahaa, hyvät ystävät, olette Onnettarelle tehneet, että hän teidät tänne vankilaan lähetti?
Vankilaan?
Tanskanmaa on vankila.
Siis myöskin koko maailma.
Niin, ja oiva onkin, jossa on monta komeroa, karsinaa ja soppea, ja joista Tanska on pahimpia.
Me emme sitä luule, prinssi hyvä.
No, teistä se ei siis ole vankila; sillä mitään ei ole itsessään hyvää tai pahaa, meidän luulomme vaan sen siksi tekee. Minusta se on vankila.
Siihen on kunnianhimonne syynä; se on liian ahdas hengellenne.
Hyvä Jumala! Voisin olla pähkinänkuoreen suljettuna ja pitää itseäni äärettömäin avaruuksien valtiaana, jos ei vaan noita pahoja unia olisi olemassa.
Jotka unet, toden totta, ovat kunnianhimoa; sillä kunnianhimon tosi olemus on pelkkää unen varjoa.
Unethan itse ovat pelkkää varjoa.
Epäilemättä, ja kunnianhimo on minusta niin leijuvaa ja löyhää laatua, että se vaan on varjon varjoa.
Siis ovat kerjäläisemme tosi-olentoja ja hallitsijamme ja pöyhistelevät sankarimme kerjäläisten varjoja. Eikö lähdetä hoviin? Sillä minä en, totta vieköön, osaa järjellä keskustella.
ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN.
Olemme valmiit teitä palvelemaan.
Ei mitään sellaista: en tahdo teitä asettaa muiden palvelijaini rinnalle; sillä, puhuakseni teille kunnian miehenä, minulla on hirvittävä saattoseura. Mutta, pysyäksemme ystävyyden sileällä tiellä, mitä teette Helsingörissä?
Tulimme, prinssi hyvä, teitä tervehtimään; ei muuta asiata.
Minä kerjäläis-parka olen köyhä kiitoksistakin. Kiitän teitä kuitenkin, vaikka hyvät ystävät, kiitokseni, totta totisesti, eivät ole puolen penninkään arvoiset. Eikö teitä ole käsketty tänne? Tuletteko omasta halusta? Onko käyntinne vapaaehtoinen? Kas niin? Vastatkaa rehellisesti; no niin! Sanokaa!
Mitä meidän pitää sanoa, prinssi hyvä?
No jotakin, mutta tarkoitukseen sopivata. Teitä on tänne käsketty; jotakin tunnustuksen tapaista on teidän katseessanne, jota peittämään viattomuutenne ei ole tarpeeksi kavala. Minä tiedän, että hyvä kuningas ja kuningatar ovat teitä käskeneet.
Missä tarkoituksessa, prinssi hyvä?
Se on teidän sanottava. Mutta suokaa minun rukoilla teitä kumppanuutemme oikeuksien, nuoruutemme yksimielisyyden, uskollisen ystävyydenliiton ja kaiken vieläkin kallihimman nimessä, jolla parempi puhuja voisi teitä kehoittaa; sanokaa suoraan ja vilpittömästi: onko teitä tänne käsketty vai eikö?
Gyldenstern. Mitä sanotte?
Kas niin, nyt olen jäljillä. -- Jos mua rakastatte, älkää mitään peittäkö.
Prinssi hyvä, meitä on käsketty.
Sanon teille, minkä tähden; näin minun ennakkotietoni tekee teidän ilmoituksenne liikanaiseksi, ja vait'olo-lupauksenne kuninkaalle ja kuningattarelle ei horju hiuskarvaakaan. Olen vähässä ajassa -- syytä en tiedä -- kadottanut kaiken iloisuuteni, heittänyt sikseen tavalliset harjoitukseni; ja niin alakuloinen on todellakin mielentilani, että maa, tämä oiva rakennus, näyttää minusta alastomalta vuorenniemeltä; tuo juhlallinen kunniateltta, ilma, nähkääs, tuo ihana, kaareileva taivaankansi, tuo majesteetillinen, kultavalkeilla kirjailtu katto ei minusta ole muuta kuin joukko saastaisia, myrkyllisiä höyryjä. Mikä mestariteos ihminen on! kuinka ylevä järjeltään! kuinka ääretön taidoltaan! kuinka elävä ja ihmeteltävä muodoltaan ja liikunnoiltaan! toimissaan kuinka enkelin näköinen! ajatuksissaan kuinka Jumalan kaltainen! maailman kaunistus! olentojen alkukuva! Ja kuitenkin, mitä on tuo tomun ydin? Miehet ei minua huvita, ei, eikä naiset liioin, vaikka hymynne näyttää, että sitä luulette.
Hyvä prinssi, minulla ei mitään sellaista mielessä ollut.
Miksi sitten nauroitte, kun sanoin, ett'ei miehet minua huvita?
Ajattelin, prinssi hyvä, että, jos miehet teitä ei huvita, laihan muonan teiltä varmaan näyttelijät saavat: me tapasimme heidät tiellä, he ovat tulossa tänne tarjoamaan teille palvelustaan.
Se, joka kuninkaana näyttelee, on tervetullut; hänen majesteettinsa on saapa veronsa minulta; matkustava ritari käyttäköön miekkaansa ja kilpeänsä; rakastajan ei tarvitse ilmaiseen huokailla; leikinlaskija näytelköön osansa rauhassa loppuun; ilveilijä naurattakoon niitä, joiden sydänkalvoa kutkuttaa, ja rakastajatar purkakoon vapaasti sydämmensä, vaikka runomitta siitä hiukan sotkeutuisikin. Mitä näyttelijöitä ne ovat?
Samoja, jotka teitä niin suuresti ennen huvittivat, murhenäyttelijät kaupungista.
Mistä syystä he kuljeksivat! Pysyväinen olopaikka olisi heille parempi sekä maineen että tulojen puolesta.
Luulen, että tuo keskeytys on seurauksena hiljan tapahtuneista muutoksista.[6]
Onko heillä vielä sama arvo kuin minun kaupungissa ollessani? Onko heillä yhtä paljon ihailijoita?
Ei suinkaan ole.
Mikä siihen syynä? Rupeavatko ruostumaan?
Ei, heidän harrastuksensa käy vanhaa tottunuttaan. Mutta, prinssi hyvä, siellä on sarjallinen lapsia, pieniä keltanokkia, jotka kirkuvat kimakammin kuin puhetapa vaatisi ja saavat palkkioksi armottomia käsientaputuksia. He nyt ovat yleisön mieleen ja morkkaavat niin noita halpoja teattereita, -- joksi he niitä nimittävät, -- että moni miekallinen mies pelkää hanhenkynää ja tuskin uskaltaa niihin mennä.
Mitä? Lapsiako? Ken heitä elättää? Millä he palkataan! Eivätkö he kauemmin tointansa jatka kuin lauluääni kestää? Eivätkö he vastaisuudessa sano, jos itse kypsyisivät halvoiksi näyttelijöiksi, -- niinkuin hyvin luultava on, jos ei heidän apukeinonsa sen parempia ole, -- että heidän kirjailijansa ovat tehneet heille vääryyttä, kun ovat panneet heidät omaa tulevaisuuttaan panettelemaan?
Todellakin, paljon on ollut tekemistä molemmin puolin; ja kansa ei pidä syntinä kiihoittaa heitä riitaan. Joku aika takaperin ei maksettu näytelmästä penniäkään, jos ei runoilija ja näyttelijä siinä toista puoluetta kolhaissut.
Onko se mahdollista?
Oi, siinä on paljon aivoja haaskattu.
Vievätkö pojat voiton?
Vievät niinkin, prinssi hyvä; Herkuleen taakkoineen lisäksi.[7]
Se ei ole kummaa, sillä setäni on kuninkaana Tanskassa; ja ne samat, jotka, isäni eläessä, irmastelivat häntä, maksavat nyt kaksikymmentä, neljäkymmentä, viisikymmentä, jopa satakin kultakolikkoa hänen pienoiskuvastaan. Tuhat-tulimmaista! siinä on jotakin yliluonnollista, jos vaan järkeisoppi saisi siitä selvän.
(Torvien toitotuksia näyttämön ulkopuolella.)
Tuossa tulevat näyttelijät.
Hyvät herrat, terve tultuanne Helsingöriin! Kätenne! Kas niin! Ulkonaiset temput ja juhlamenot ovat tervehtiessä välttämättömät. Suokaa minun tällä lailla tervehtiä teitä, jotta käytökseni näyttelijöitä kohtaan -- jonka, tietäkää se, pitää ulkonaisesti näyttää kauniilta -- ei olisi enemmän kohteliaan näköistä kuin teitä kohtaan. Terve tultuanne! Mutta isä-setäni ja äiti-tätini ovat väärässä.
Minkä suhteen, prinssi hyvä?
Minä olen hullu vaan luodepohjan aikana; kun tuuli on etelässä, voin erottaa haukan haikarasta.
(Polonius palajaa.)
Oloista onnea, hyvät herrat!
Kuulkaa, Gyldenstern; -- ja te myös; -- kummallekin korvalle kuulija: tuo suuri imulapsi, jonka tuossa näette, ei ole vielä päässyt kapalostaan.
Hän on ehkä siihen toistamiseen joutunut, sillä vanhain ihmisten sanotaan tulevan lapsiksi uudestaan.
Ennustan, että hän tulee minulle kertomaan näyttelijöistä; huomatkaa! -- Aivan oikein, herraseni:[8] maanantai-aamuna, ihan niin.
Hyvä herra, minä tiedän uutisia.
Hyvä herra, minä tiedän uutisia. Kun Roscius oli näyttelijänä Roomassa, --
Näyttelijät ovat tulleet, prinssi hyvä.
Lorua!
Kunniani sanalla. --
"Ja kukin tuli aasillaan". --
Parhaimpia näyttelijöitä maailmassa, olkoon kysymyksessä murhenäytelmä, huvinäytelmä, paimennäytelmä, historiallinen näytelmä, paimen-ilveilys, historiallinen paimennäytelmä, historiallinen murhenäytelmä tai historiallis-paimenellinen murhe-ilveilys, jakaumaton toiminta tai rajoittumaton runous; Seneca ei ole liian vaikea eikä Plautus liian helppo. Kirjoitettuja osia toimittamaan sekä omasta päästään laskettelemaan ovat he ainoat laatuansa.
"Oi, Jephta, tuomar' Israelin", mik' aarre sulla oli!
Mikä aarre oli hällä, prinssi hyvä?
No niin:
"Ei muuta kuin kaunis tytär vaan,
Jota lempi hän kaikella innollaan."
POLONIUS (Syrjään).
Aina vaan tytärtäni!
Enkö ole oikeassa, vanha Jephta?
Jos minua Jephtaksi sanotte, niin on minulla tytär, jota lemmin kaikella innolla.
Ei, se ei seuraa.
Mitä sitten seuraa, prinssi hyvä?
Niin:
"Se tiedoss' on
Vaan kohtalon,"
ja sitten, kuten tiedätte:
"Se kävi niin,
Kuin arveltiin;" --
joululaulun ensimmäinen värsy selvittää asian lähemmin; sillä kas, tuossa tulevat hauskuttajani.
(Neljä tai viisi näyttelijää tulee.)
Terve tultuanne, hyvät herrat; terve tultuanne, kaikki! -- Hupaista nähdä sinut terveenä: -- terve tultuanne, hyvät ystävät! -- Kah, sinä vanha ystävä! Oi, kuinka kasvosi ovat karvoittuneet siitä, kun viimeksi sinut näin: tuletko tänne Tanskaan minulle partaasi päristelemään? -- O, armas neitoni ja haltijani![9] Olette, totta maarin, neitsykäiseni, sitten kun teidät viimeksi näin, lähestynyt taivasta kokonaisen kengänkoron mitan. Suokoon Jumala, ett'ei äänenne olisi, kelpaamattoman kultarahan lailla, kimeyttänsä kadottanut. Olette kaikki tervetulleet, hyvät herrat. Tahdomme, niinkuin Ranskan haukkamiehet, äkkipäätä hyökätä kaikkeen, mitä näemme: heti joku puhe. Kas niin! antakaa meille näyte taidostanne; niin, innokas puhe!
ENS. NÄYTTELIJÄ.
Mikä puhe, herra prinssi?
Kuulin sinun kerran lausuvan minulle puheen, mutta sitä ei näyttämöllä esitetty koskaan tai, jos niin tapahtui, korkeintaan kerran, sillä kappale, muistaakseni, ei miellyttänyt[10] suurta yleisöä: se oli niinkuin rahvaalle sammenmäti. Mutta minun mielestäni ja muiden, jotka tämmöisiä asioita ymmärtävät paljon paremmin kuin minä, oli se erinomainen kappale, toimintaan katsoen hyvin järjestetty ja yhtä suurella maltilla kuin taidolla tehty. Muistan jonkun sanoneen, ett'ei ollut värsyissä tarpeeksi kirpelyyttä tekemään sisällystä maukkaaksi, eikä mitään repäisevää esitystavassa, joka olisi tekijän intohimoa ilmoittanut, vaan hän sanoi sen olevan vilpitöntä laatua, yhtä raitista kuin suloista, ja paljon, paljon enemmän kaunista kuin kaunistettua. Yksi puhe siinä erittäin minua miellytti: se oli Aeneaan kertomus Didolle, vallankin se kohta, jossa hän puhuu Priamon murhasta. Jos se vielä on muistossanne, niin aloittakaa tästä säkeestä: -- annas olla, annas olla: --
"Tuo julma Pyrrho, jalopeuran lailla",
-- ei, niin se ei ole; -- Pyrrholla se alkaa: --
"Tuo julma Pyrrho, -- jonka asu, musta
Kuin hänen hankkeensa, on kuin se yö,
Jona hän lymyi tuohon turman hepoon, --
Nyt tahrinunna hirmu-heraldiikall'
On synkän muotonsa; hän pääst' on jalkaan
Punainen aivan, julmaks kaunistettu
Isien, äitein, tytärten ja poikain
Verillä, jotka kuivaa kadun paahde,
Kamalan, synkän loiston luoden tuohon
Kirottuun murhaan. Raivost' innostuen
Ja kuumuudesta ja noin peitettynä
Hurmeella hyytyneellä, silmät hehkuin
Kuin kekäleet, tuo pirullinen Pyrrho
Nyt vanhaa, kunnon Priamota etsii", --
Niin, jatkakaa te.
Saakeli soikoon, oivasti lausuttu; hyvällä painolla ja kelpo aistilla.
ENS. NÄYTTELIJÄ.
"Ja tapaa hänet, kun hän kreikkalaisiin
Raukeena hyökkää; ukon vanha miekka,
Kavaltain kättä, jääpi mihin putoo,
Ja käskyä ei kuule. Heikompaansa
Nyt Pyrrho riehuin karkaa, kaukaa tähtää;
Mut julman miekan suhinasta kaatuu
Jo vanhus hermoton. Sen iskun tuntee
Eloton Ilium; hehkuvaisen päänsä
Se maahan laskee hirmu-ryskinälla,
Mi Pyrrhon korvat hurmaa: katso! miekka,
Mi kunnon Priamon lumipäätä kohti
Jo iski, ilmaan tarttuvan nyt näyttää;
Kuin hirmupatsas Pyrrho siinä seisoo
Ja, horjuin tahdon välillä ja teon,
Ei mitään tee.
Mut niinkuin usein myrskyn edellä
Hiljaista laivaass' on, ei liiku pilvet.
Ei puhu tuulet, maa on vait kuin hauta,
Kun äkist' ukon-ilma jyrinällä
Repäisee pilvet halki: niin myös Pyrrhon
Herättää kosto taineesta taas toimiin.
Vasara Kyklopin ei iskenyt
Ikuiseks tehtyyn Marsin rautapaitaan
Niin armottomasti, kuin Priamoon
Nyt Pyrrhon hurmehinen miekka iski.
Hyi! Onnetar, sa portto! Jumalat,
Neuvoihin tulkaa, valta hältä viekää;
Pyörästään kehät, puolat särkekää
Ja vierittäkää kappa taivaast' alas
Syvimpään helvettiin!"
Se on liian pitkä.
Se annetaan parranajajan käsiin samassa kuin teidän partanne. -- Jatka, ole hyvä, -- hänelle pitää olla hullutuksia ja rivoja juttuja, muuten hän nukkuu. -- Jatka, joudu Hekubaan.
ENS. NÄYTTELIJÄ.
"Oi, surkeutta!
Kas, kuinka homsuisena kuningatar" --
Homsuinen kuningatar?
Se on hyvä; homsuinen kuningatar on hyvä.
ENS. NÄYTTELIJÄ.
"Nyt avojaloin juoksee, liekkejä
Uhaten kyyneleillään; riepu päässä,
Miss' äsken virve hehkui; hamehena
Lakana, pelon kiirehissä saatu,
Mi heikot, tuskain syömät lanteet peittää.
Ken tuon ois nähnyt, myrkkykielin tehnyt
Ois valtarikost' Onnetarta vastaan.
Jos hänet itse jumalat ois nähneet,
Kun ilkkuvan hän Pyrrhon näki paloiks
Repivän hänen puolisonsa ruumiin,
Niin, -- jos heit' onni kuolevaisten koskee, --
Ois vaimon huikaiseva koston-huuto
Palavat taivaan silmät kastellut
Ja herättänyt säälin jumalissa."
Kas vain, eikö hänen kasvonsa muutu ja silmät vety! -- Minä pyydän, lopeta.
Se käy hyvin; ensi tilassa saat loput minulle lausua. -- Hyvä herra, toimittakaa näyttelijöille kelpo hoito. Kuulettenko, käskekää, että heitä pidetään hyvin, sillä he ovat aikakauden yhteenveto, sen lyhyt kronikka. Kuoltuanne olisi huono hautakirjoitus teille parempi kuin eläissänne paha maine heidän luonaan.
Hyvä prinssi, tahdon heitä kohdella heidän ansionsa mukaan.
Tuhat tulimmaista, mies, paljon paremmin! Jos jokaista kohdeltaisiin ansion mukaan, kuka silloin selkäsaunasta pääsisi? Kohdelkaa heitä heidän arvonsa ja maineensa mukaan; jota vähemmän he ansaitsevat, sitä suuremman ansion te saatte hyvyydestänne. -- Viekää heidät sisään.
Tulkaa, hyvät herrat.
Seuratkaa häntä, hyvät ystävät. Huomenna näytellään näytelmä. --
(Polonius menee, näyttelijät mukana, paitse ensimmäinen.)
Kuulkaa, vanha ystävä, osaatteko näytellä Gonzagon murhaa?
ENS. NÄYTTELIJÄ.
Osaamme, prinssi hyvä.
Huomen-illalla pitää sitä näyteltämän. Voitte kai, hätätilassa, oppia kaksitoista- tai kuusitoistasäkeisen puheen, jonka minä aion kirjoittaa ja sovittaa kappaleeseen, voittehan?
ENS. NÄYTTELIJÄ.
Voin, prinssi hyvä.
Hyvä; seuratkaa tuota herraa ja varokaa, ett'ette pilkkaa häntä. -- (Ensimmäinen näyttelijä menee.) Hyvät ystävät, (Rosencrantzille ja Gyldensternille.) hyvästi iltaan asti; terve tultuanne Helsingöriin!
ROSENCRANZ ja GYLDENSTERN.
Armollinen prinssi! --
Jumalan haltuun! --
(Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)
Nyt ma olen yksin.
Oi, konnaa minua ja halpaa orjaa!
Tuo näyttelijä, eikö kummaa, pelkkään
Haaveesen, intohimon unikuvaan
Niin kuvituksens' saattoi kiinnittää,
Ett' aivan kalvaiks tunne kasvot muutti,
Toi vedet silmiin, muotoon hämmästyksen,
Masenti äänen, kaikki hengenvoimat
Sovitti aineen mukaan; ja tuon kaiken
Vaan tyhjän vuoks! Hekuban vuoks! Mit' oli
Hekuba hälle tai hän Hekuballe,
Ett' itkis häntä? Mitäpä, jos hällä
Ne syyt ja vihjat vimmaan ois kuin mulla?
Upottais näyttämön hän kyyneleillään,
Kauhuillaan kaikkein korvat särkis, hulluks
Sais syyllisen ja hurmais viattoman,
Peloittais tietämättömän ja veisi
Näön ja kuulon voimat ihmisiltä.
Mut minä,
Haluton, veltto konna, tässä houraan,
Kuin haaveksija tylsänä, ja sanaa,
En sanaa hiisku hyväks kuninkaan,
Jolt' omaisuus ja kallis henki häijyst'
On ryöstetty. Ma pelkuriko olen?
Ken konnaks mua sanoo? kalloon iskee?
Partaani nytkii, silmiini sen sylkee?
Nenääni näppii? valheen kurkkuuni
Ain' asti keuhkoon paiskaa? Ken sen tekee?
Haa!
Hiis olkoon! niellä saan sen. Oikein! Mulla
On kyyhkyn maksa, sappi multa puuttuu,
Mi karvaaks tekis sorron; muuten aikaa
Tuon orjan haaskall' öisin syöttänyt
Kaikk' ilman korpit. Rietas verikoira!
Kavala, häijy, julma, irstas konna!
Oi, kostoa!
Mua aasia! Mik' uljuus, että minä,
Tuon murhatun, tuon armaan isän poika,
Jot' ajaa kostoon helvetit ja taivaat,
Kuin portto sanoiks sydäntäni puran
Ja kiroan ja noidun, niinkuin homsu,
Kuin kyökkipiika!
Hyi! Työhön, aivot! Kuullut olen, että,
Kun syynalaiset näkee näytelmän,
Tuo kuvaamisen tenhovoima heihin
Niin koskee, että heti rikoksensa
He tunnustavat; murha, vaikk'ei ääntä
Sill' ole, puhuu ihmeellistä kieltä.
Isäni murhan kaltahista jotain
Nyt näyttelijäin pitää näytellä
Mun sedälleni; katsettaan ma tarkkaan,
Sydäntä järkytän: jos säikähtää hän,
Niin tiedän tieni. Haamu, jonka näin,
Voi olla piru: piru pukeutua
Voi sorjaan muotoon; niin, ja ehkä käyttää
Hän synkkää mieltäni ja heikkouttani, --
Kosk' omans' ovat moiset luonteet hälle,
Minulle turmioksi. Paremman
Perusteen tahdon: näytelmällä tiedän
Kuninkaan omantunnon ansaan viedä.
(Menee.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Huone linnassa.
(Kuningas, kuningatar, Polonius, Ophelia,
Rosencrantz ja Gyldenstern tulevat.)
Ja ettekö te minkään juonen kautta
Syyt' urkkia voi tuohon sekasortoon,
Mi hurjaks, vaaralliseks raivoks yltyin
Elämän rauhan hältä raatelee?
Hän myöntää hämmennystä tuntevansa, Mut syyt' ei lainkaan tahdo sanoa.
Eik' ollut helppo häntä tutkistella;
Hän tekohullun viekkaudella pakoon
Vaan luiskahti, kun taudin tosikantaa
Me tiedustimme.
Hyvin kohteliko
Hän teitä?
Täyden ylimyksen lailla..
Mut paljon pakoittaa hän koitti mieltään.
Hän säästäin kyseli, mut kysymyksiin Auliisti aivan vastas.
Koitittenko
Esittää hälle jotain huvitusta?
Niin, jalo rouva, sattumalta tiellä
Näyttelijöitä tapasimme; hälle
Sen kerroimme, ja jonkun ilon näytti
Se hälle tuottavan. He hoviss' ovat,
Ja, niinkuin luulen, käsky heili' on näyttää
Tän' iltana jo hälle.
Aivan oikein;
Ja näytäntöön mun kauttani hän kutsuu Molemmat teidän majesteettinne.
Halusta aivan; sangen hauskaa mulle,
Ett' on hän sillä päällä. Hyvät herrat,
Hänt' yhä vietelkää ja kiihoitelkaa
Huveihin moisiin.
Kyllä, majesteetti.
(Rosencrantz ja Gyldenstern menevät.)
Sinäkin, rakas Gertrud, jätä meidät.
Me salaa laitoimme, ett' tänne Hamlet
Nyt tulee ja, kuin sattumalta, täällä
Ophelian kohtaa, -- Minä ja Polonius, --
Vakoojat lailliset, -- niin asetumme,
Ett', itse näkymättä, kaikki näemme
Ja päättää voimme heidän yhdynnästään
Ja siitä, miten Hamlet käyttäytyy,
Tuo lemmentuskako se häntä vaivaa
Vai mikä.
Olen kuuliainen. Mutta
Mit', Ophelia, sinuun tulee, toivon,
Ett' ihanuutes on se armas aihe,
Mi Hamletia hurmaa; toivon myöskin,
Ett' avus h&